Ihmistyypit Facebookissa

Jos olisin luonteeltani yhtään vähemmän utelias, olisin valmis piiloittamaan ainakin kymmenen ärsyttävintä ja huvittavinta "true" frendiäni Facebookissa. Valitettavasti yliuteliaisuus koituu meikäläisen kohtaloksi tässäkin asiassa, enkä halua piilottaa yhdenkään tyypin päivitystä koska mä haluan tietää kaikki juorut. Olen juuri niitä ihmisiä joita kiinnostaa muiden asiat, ja sehän ei sitten tarkoita sitä että tarvitsee vetää palkokasvi nenuun siellä ruudun toisella puolella ;). En kerro juoruja eteenpäin tai keksi sellaisia päästäni, mutta tällaisena yksinäisenä mutta sosiaalisena olentona on toki kiva seurata muiden elämää facebook -päivityksien kautta ilman että jokaiselta yläastekaverilta joille en ole puhunut kymmeneen vuoteen tarvitse kysyä että mikä meininki nykyään.

Voi kunpa kaikki osaisivat päivittää kyseistä sivustoa jotenkin järkevästi, mutta ei luoja tätä jokapäiväistä myötähäpeän tunnetta. En väitä olevani itsekään joku feispuuk-kuningatar joka ah niin fiksusti päivittä kyseistä saittia enkä koskaan tekisi siellä mitään "tätä häpeän jälkeenpäin" -julkaisua. Mutta pahimpia ovat nämä jotka eivät tajua edes hävetä. Miten köyhää elämän pitää olla, että sitä huomiota pitää _jatkuvasti_ hakea jossain sosiaalisessa mediassa puolitutuilta?

Savut korvista saa meikäläisellä nousemaan seuraavat frendityypit, joita ainakin itseltäni löytyy vähintään yksi kappale lajiaan.

1) Minä päivitä kaikki minu elämästä mitä mä tahton. Tämä on kyllä yksittäistapaus. Tiedän, että ihmiset eivät voi lukihäiriöilleen, oppimisongelmilleen ja tällaisille asioille mitään. Kirjoitusvirheet ovat ihan sallittuja, eivätkä ne sopivissa määrin ainakaan minun elämääni hetkauta suuntaan eikä toiseen. Mutta onko niin vaikeaa oikolukea sanat Wordissa, oikeasti? Joojoo, aina ei jaksa, mutta kun tällaisia päivityksiä tulee parhaillaan viisi päivässä (jep) ja tyypin naama pomppii jatkuvasti etusivulla, alkaa ärsyttää.  Tämän tyypin päivitykset ovat aina tyhjää täynnä, ja suurimpaan osaan hänen pohdintoihinsa saa helposti vastauksen googlesta. Tyyppi on myös symbioosissa uuu ihana mies kanssa eikä tee juuri mitään ilman häntä. Elämäntapahtumat kuten vaikkapa muuttaminen saa osakseen parin päivän aikana KYMMENIÄ päivityksiä.

Havainnollistava esimerkki

- " tänää minä ahkerana siivosi koko koti :)! ihana mieheni oli töisä." (Kyllä minäkin siivoan enkä hehkua sitä facebookissa.. Mitä sitten jos miehesi oli töissä miten se tähän liittyy? Miksi se "komea mies" pitää mainita joka päivityksessä?)

- "koskee mahaa :o.kauan jo koskea on mikä mul o?" ( Tästä lähtee usean päivän sarja milloin koskee mahaan, millon selkään, millon päähän, pitäiskö mennä lääkäriin yms. ).

- "auto tuli just auto korjaamo ja ny on kunnos :)))" (Autopäivityksiä tältä naiselta jatkuvasti)

- "mistä voi osta kunto salikorti :o?" (No voi vittu kato googlesta)

2) Luuletko et kerron. Tälle lajille ominaista on aika huomiohakuiset "yhyy menee niin paskasti", "tapan itteni" yms. tyyliset päivitykset. Päivityksen kommenttikenttään tulee sekunneissa "Voi rakas kultapieni <3!! Mikä on?". Tässä tuo mikä on tai mitä on tapahtunut ovat niitä maagisia sanoja. Näiden jälkeen tämän lajin edustaja kilahtaa, että "SIIS TULETKO SINÄ MINULTA KYSYMÄÄN MIKÄ ON?! LUULETKO ET KERRON? OOT TÖRKEE!!". Jepjep. Palkokasvi nenässä. Jos ei ole valmis kertomaan stooria loppuun, tarviiko sitä aloittaakkaan.

Havainnollistava esimerkki

-"Kuolema kolkutti ovea" --> Kommentit "voi kulta rakas kuka kuoli kerro voimia <3" -> Aloittaja vain tyytyy tykkäilemään kommenteista ja toteaa et ei kerro kuka kuoli. No ei ois kiinnostanutkaan? Tai siis ois mutta niin.

"Paskapäivä vittu" -> Samaa rataa kuin ylläoleva.

3) Tehotyttö. Tätä lajia en edes jaksa avata sen enempää. Sanottakoon nyt vielä, että nämä ovat näitä "opiskelin 10h tänää kirjastossa, sit menin harkkoihin, siitä töihin ja suoraan baariin aamuyöstä ja eiku aamul uusiks :D". Niinniin joo, tuli selväksi että me muut ollaan laiskoja.

4) Häät tai muksu tulossa. Onhan näistä ihan kiva lukea joo, mutta ei jaksaisi koko ajan monta kertaa päivässä kuunnella miten lääkäri kommentoi kohtuasi tänään tms. Sitä varten on mammafoorumit. Tai sitten jatkuva hääpuvuista yms postailu. No voi olla et oon katkera mut jos oisin ite menossa naimisiin niin en kiusaisi asialla koko ajan muita.

5) Sinappikoneen omistajat. Suomeksi sanottuna lapsen pyöräyttäneet. Kohtuus tässäkin on ok, mutten välttämättä halua koko ajan tietää kun lapsesi kakkasi ympäri makkaria, söi koirasi ruoat tms.

6) Minä kerron terveydestäni kaiken. Terveystiedot ovat yksityisiä, ainakin mulle. Mutta siinä vaiheessa kun luen tyypin emättimen kosteusongelmista, hyi hyi ja HYI. Olisi voinut jättää jakamatta. Oikeasti, röörisi kosteusongelmista lukee satoja ihmisiä..

Millaisia tyyppejä teillä löytyy naamakirjasta? Tällä hetkellä etusivulla komeilee ainakin kaksi tyyppiä, ja he ovat uskollisia lajilleen tälläkin kertaa.

Avautuminen masennuslääkkeistä

Huhhuh mitkä pari viikkoa tällä friidulla on takana. Olen tehnyt..öö..en muista? Kävin PääTohtorilla, jolle uskouduin kuinka mun tieni masennuslääkkeiden kanssa tullut (toivottavasti) päätökseen. Olen nyt neljä vuotta ottanut joka aamu kiltisti nappini, ja vasta viime aikoina olen alkanut miettimään että millaista elämäni olisi ilman mitään mielialaan vaikuttavia pillereitä. Kerroin myös, että olen valmis aloittamaan lääkityksen uudelleen jos en pärjää ilman mitään. Tästä ehdotuksesta täti oli samaa mieltä, mutta ensiksi kuulemna annostusta tulee nostaa, jotta näemme lääkkeen todellisen vaikutuksen. Siis hetkonen: ohje on että nosta annostus, ja lopeta sitten jos ei auta? En oikein ymmärrä, että miksi aina kun yrittää päästä näistä eroon pyydetään vaan nostamaan annostusta. Perkeleen lääketeollisuus, viette mun rahat vaikka väkisin. Koitin viljellä jospanyteikuitenkaan -fraaseja hänen paasauksen väliin. Sain taas vaihteksi piilovittuilua kuinka olen hankala ja ehkä vähän tyhmäkin. En nyt välttämättä kuitenkaan halua papereihini merkintää, että vastustan hoitomuotoja eikä sen takia mua tarvitsisi hoitaa, joten ainut vaihtoehto oli myöntyä tähän.

Sanoin myös että jos hän voisi kontrolloida mun lääkitysasioita ja sen lopettamista. Yksi kerta siis maksaa yli 100€, ja hän olisi halunnut että käyn siellä kerran viikossa. Voi herranjee, sain jotenkin sovittua että max. 2krt/kk, koska sen olen jo todennut ettei terapiat oikeastaan pure muhun ja voin paremmin ilman sitä. Seuraavaa aikaa en ole edes varannut, ja kun sen joskus saan aikaiseksi on ihan pakko todeta että ei mun tuloilla, eikä edes porukoiden sponssilla, ole vain rahaa käydä noin usein. Myöskään puhelinaikoja hän ei tokiaan halua mulle antaa, koska niistä se ei saa rahaa. Potilaan kiristystä.

Pitkin hampain nielin ajatukseni ja eikun tekovirne naamalle ja isompaa annostusta ottamaan. Tämän jälkeinen aika onkin sitten vähän hämärää. Olo oli aivan kamala, sain rytmihäiriöitä ja makasin sohvalla kuola valuen. Ihan sama, mulle riitti. Laskin annostuksen takaisin, ja aion pitää siitä kiinni että haluan tuntea aidosti jotain ja tutustua siihen Jessikaan joka olin ennen lääkkeitä. Ihan tosi, on aika pelottavaa etten muista millainen luonne mulla oli ennen näitä nappeja. Mikähän on terveysvaikutus näillä lääkkeillä pitkällä aikavälillä. On toki ihan jees, jos joku on aivan vakuuttunut jonkun lääkkeen tehosta ja haluaa syödä sitä koko elämänsä. Mutta kun mä en ole vakuuttunut tästä, eipä elämä täydellisesti mene nytkään että..

Eniten pelkään vieroitusoireita. Sivistin itseäni suomi24 -keskusteluilla ja järkytyin.. Sähköiskun tuntuja päässä vuoden, pyörtyily, huono olo, hermokivut.. Hyvältä kuullostaa, ja nämä siis henkilöillä jotka ovat nappia ottaneet vuosia mua vähemmän.. Tällä hetkellä kadun syvästi, etten ole koskaan ennen kyseenalaistanut että kannattaako tätä syödä ja mikä on tän oikea hyöty. Koska ajattelen näin, olen nyt sitten se hankala ja hoidosta kieltäytyvä potilas joka kiukuttelee kuin pikkutyttö.

Kapinallisena menin siis itse laskemaan annostusta takaisin omaan alkuperäiseen, ja olo on ihan ookoo enkä ole ihan ulkona kaikesta mitä ympärillä tapahtuu. Mun mielestä kenenkään ei pitäisi ottaa noita lääkkeitä, ellei ole ihan varma ettei pärjää ilman ja silloinki käydä joskus edes juttlemassa tai jotain. Lääkitys kun on ollut mun hoitomuoto vähän väliä, eikä se koskaan saisi mennä niin. Katotaan, mitä tästä tulee ;)

Hola!

Terveisiä täältä Karibian auringosta ;). Arska paistaa, mulla on rusketus kuin ruotsalaisilla mimmeillä ja seurassani mulla on monta gigoloa jotka tarjoilee meikälle ilmaisia drinksuja rantabaarista. Olen parhaillaan viiden tähden hotellissa, jossa on seitsemän uima-allasta.. All inclusive -palvelulla tietysti!

No heko heko. Ihan Suomessa olen ollut, minnekkä minä nyt täältä pääsisin tarkemmin sanottuna paikannus näyttää kotia ja sänkyä. Olen avannut tämänKIN sivun tuhanteen kertaan ja miettinyt mitä sitä kirjoittaisi.. Nenä ei ole tukossa vaan aivot, siellä on varmaan joku tukos ajatuksen virrassa. Mielialani vaihtelee kuin tuuliviirillä: toisina päivinä suoritan: teen tunnollisesti kouluhommia aamusta alkaen (ollakseni tiimitehtävissä kiva tiimikaveri, ettei nyt vaan tulisi sellaista kuvaa että laiskottelen), käyn kaupassa ostamassa herkkujen sijasta ruokaa, tiskaan (!!) ja rahaan perseeni töihin. No 70% päivistä menee kyllä sängyssä makaamiseen. Ei vaan huvita. Syysmasennus ei ollut laisinkaan niin paha mitä se on joskus ollut, olenko nyt saanut jonkun kevätmasennuksen? Ulkona paistaa aurinko, ihan sama kylmä siellä on kuitenkin. Kuka hullu tuolla lenkkeilee huvikseen? En minä ainakaan, ei, en pistä nenääni tonne vapaaehtoisesti. Mun nenällä on kylmä jo sisällä. Sängyssä on lämmin oman peiton alla. Mussutan suolapähkinöitä ja katson lempparisarjaa putkeen koneelta. Tenttikirja lojuu lattialla, joten ratkaisen asian potkaisemalla sen sängyn alle. Poissa silmistä, poissa mielestä in your dreams? Koulu stressaa enemmän kuin koskaan, mutten jaksa pistää tikkua ristiin asian eteen. Tällä hetkellä en todellakaan tajua miksi ikinä menin yliopistoon. Kuka jaksaa opiskella viisi vuotta kuka sieltä pääsee viidessä vuodessa muka ulos lukion jälkeen? En minä ainakaan, en, nyt on puhti loppu ja motivaatio kateissa. Ahdistaa ihmisten utelut mun aikatauluista, gradun aloittamisesta ja alustavat suunnitelmat valmistumisesta..

Aivot syöpyvät nykyään jo muutamasta kymmenestä tenttikirjan sivusta per päivä. En kykene opiskelemaan päivässä enempää. Viimeistään viidenkymmenen sivun jälkeen on pakko mennä nukkumaan (toki tähän väliin on kuulunut taukoja jotka kestävät enemmän kuin lukeminen yhteensä). Miten muut jaksavat lukea kirjan päivässä? Mulla hommaan menee tällä menolla viikkoja! Monta kirjaa per tentti! Tentti kerran kuussa! Apua?! Aina päätän että huomenna. Huomenna minä luen. Vitut en usko tätä itsekään.

Maanantaina olen menossa lääkärin juttusille, pakko saada joku ratkaisu tähän aloitekyvyttömyyteen. Joo, tiskaan mä sitten kun kaikki astiat on loppuneet ja keittiö haisee niin paskalle, ettei tässä kopissa voi olla enää. Olisi kuitenkin ihan kiva saada hommaa tehtyä vähän useammin, jottei sitten tarvitse tuntia hinkata ällötyksiä pois astioista.. Olen hautautunut sänkyyn tietokoneen kanssa, mulla on siellä ihan oma pesä jonne kukaan muu ei nää. Tällainen introverttisyys ei ole mun mielestä enää ihan normaalia, vaikken koskaan mikään ylisosiaalinen olekaan vaan kärsin enemmänkin yksinäisyydestä. Mikä ihme mua vaivaa? Eikai se nyt oo niin vaikeaa nostaa se perse tästä ylös (muutenkin kun matkalla jääkaapille tai vessaan), laskea se tiskivesi, heittää Fairya sekaan ja ottaa se tiskiharja kauniiseen käteen. Uliuliuli, olo on kuin kermaperse -valittajalla. Mutta hohhoi. Tuntuu ettei lihaksenikaan enää kanna. Olo on liian usein voimaton ja turta. Poikkeuksena näihin ne päivät, joiden jälkeen olen ensin useamman päivän ""opiskellut ahkerasti"" kotona. Silloin minä olen Duracell-pupu ja jaksan taas. Ehkä tämä tästä? Kunnes taas tällaisen päivän jälkeen kaipaan maraton yöunia, olen jälleen väsynyt ja saamaton. Taas muutama paskapäivä, jokunen hyvä, paskat päivät, hyväpäivä,paskatpäiväthyväpäivä..

Sellaisessa karusellissä tällä kertaa.. Kuka tulisi päästämään mut pois?

Älä purematta niele

Viime päivät ovat olleet ihan hirveitä. En ole millään asteella taikauskoinen ihminen, usko ennustuksiin tai mihinkään muuhunkaan yliluonnolliseen. Olen aina ollut aika skeptinen ihminen. Silti viime viikkoina mulla on ollut sellainen olo, että jotain pahaa tulee tapahtumaan. En osannut selittää että mitä.. Olen ollut varuillani, liiankin. Kadullä kävellessäni olen katsonut rakennuksien kattoja, ettei sieltä vaan tipu lumikasa niskaani. Olen soitellut vanhemmille useammin ja kysellyt vointeja. Olen ollut erityisen varovainen ulkona, etten liukastu. Toissapäivänä se sitten tuli. Äitini soitti, että meille hyvin tärkeä sukulainen on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Mulla ei ole välejä kuin muutamiin sukulaisiin, ja hän oli yksi heistä. Nyt on yksi vähemmän. Olen herkkänä ihmisenä täysin rikki. Viime yönä en saanut unta ja mietin siinä sitten, että neuroottisuus + kuolemantapaus oli varmasti vain sattumaa. Ehkä se johtuu viime aikoijen yleisistä apaattisuuskohtauksista (kiitos tästä kuuluu tietysti hänelle) että olen ollut jotenkin ylivarovainen. Kuka nyt haluaisi ylimääräistä paskaa (tai vaikka sitten sitä lunta) niskaansa.

Aloin kuitenkin yön pikkutunneilla pohtia omaa suhdettani uskontoihin ja muihin yliluonnollisiin ilmiöihin, vaikka sainkin järjellä ajateltuna ajatuksien ja suru-uutisten olevan vain sattumaa. Mulla ei ole mitään sitä vastaan, jos joku uskoo johonkin ylempään voimaan koska voihan se tuoda turvaa. Omasta mielestäni se on kuitenkin vähän hupsua, kun siitä ei ole mitään tieteellistä näyttöä että tuolla ylhäällä asustelisi joku heebo. Haluaisin itsekin uskoa, koska toisihan se varmasti tiettyä turvallisuuden tunnetta arkeen ja voimaa jaksaa taas eteenpäin... Miksi en sitten vaan voi uskoa? Vaikka kuinka haluaisin, en silti jotenkaan oikein pysty. Minä haluan näyttöä. Olen jo pienestä pitäen ollut sellainen ihminen etten usko tosiaankaan mitään ilman todisteita. Välillä tämä on aika hankala luonteenpiirre, koska jään helposti jankkaamaan asioista joita en täysin kelpuuta tai ymmärrä. Haluankin tietää mahdollisimman paljon eri näkökulmien pointteja, jotta osaan sitten valita niistä minun (ja todennäköisesti myös tieteen) mielestä oikean.

Uskon alkuräjähdysteoriaan ja evoluutioon, koska ne ovat tieteellisesti todistettuja. Enhän minä ollut näkemässä alkuräjähdystä, miten siis uskon? Uskon, että asiaansa paneutuneet huippufyysikot ja tähtitieteilijät osaavat asiansa. Sitäpaitsi heillä on labroja ja kameroita, joiden avulla voidaan havainnollistaa esimerkiksi alkuräjähdys. Laskelmista voi myös päätellä ajankohdan, milloin tämä on tapahtunut. Voisiko joku havainnollistaa minulle jumalan? Ei. Sitten kun joku antaa mulle tällaisen näytön tai pätevää todistusta, voin hyvin muuttaa mielipidettäni.

Ihan omassa kastissaan sitten painivat kreationistit, joiden näkökulmaa tähän asiaan en vaan voi ymmärtää. Olisihan se ihan kiva idea, että joku on luonut kaiken ja muovannut niistä mieleisensä kokonaisuuden. Mutta kun se evoluutio. Kaaliini ei vaan mahdu se, että joku kumoaa tosta noin vain esimerkiksi sen, että söpöjä dinoja on oikeasti tallustellut tällä pallolla joskus. Ovatko fossiilit sitten vaan ihan huijausjuttuja? Entäpä jos minä nyt tässä tulisinkin siihen tulokseen, että yksisarviset ovat eläneet maapallolla sata vuotta sitten. Olisin ihan varma siitä, mutta minulla ei olisi minkäännäköistä näyttöä asiasta. Olisinko kaikkien mielestä vähän höynähtänyt ja psykologin tarpeessa (NO SIIS OLENHAN JO MUUTENKIN SEN TARPEESSA) ? Luultavasti päätyisin johonkin kivaan valkoiseen huoneeseen jossa on pehmustetut seinät.. Miksi sitten kreationismi on hyväksyttyä? Eihän sillä ole yhtään enempää perusteita kuin tällä minun yksisarvisesimerkilläkään. Tuntuu että jos vaan saa tarpeeksi ihmisiä uskomaan mihin vain, niin asiasta tulee jotenkin mystisesti ihan okei ja hyväksyttävää. Kyllähän Hitlerkin sai aikamoisen kasan ihmisiä uskomaan juutalaisten alemmuuteen, tosin tässä nyt taisi olla taustalla pakko uskoa niin. Tietääkseni kukaan ei ole vielä jahdannut minua aseen kanssa kun en usko kreationismiin tai oikein muuhunkaan...

Uskonnoista en myöskään ymmärrä aviorikoksiin suhtautumista enkä sitä, että miksi vain ihmiset pääsee taivaaseen. Jos aviorikos on synti ja siitä joutuu helvettiin, miksi sitten on ihan jees että linnut eivät todellakaan ole yksiavioisia vaan tekevät paljonkin syrjähyppyjä? Entä jos meillä onkin jokin biologinen "tarve" välillä miettiä millaista se ruoho olisi aidan toisella puolella, mutta osa meistä osaa pitää itsensä kurissa eikä mene katsomaan. Ovathan linnutkin muovautuneet evoluutiossa ihan kuten ihmisetkin. Linnutkin ottavat puolisonsa takaisin eikä siinä ole mitään ihmeellistä, että välillä on harrastettu soidinmenokivaa jonkun muun kanssa. Se on ihan luonnollista, biologinen tarve nääs. Mutta kun on kyse ihmisistä, niin helvettiin me joudutaan jos me niin toimitaan!!! Miksi eläimet eivät pääse taivaaseen eivätkä varmaan helvettiinkään (?), mutta ihmisillä se on joko tai? Eli siis jumala joka joidenkin mielestä loi eläimet ja myös ihmiset, onkin vain "ihmisten jumala" eikä palvele tarkoitustaan eläimillä? Onko tässä muidenkin mielestä pieeenen pieni ristiriita?

Joskus on mielestäni ihan hyvä pohtia tällaisia asioita kriittisesti, eikä vaan olla että uskoo/ei usko vaan koska niin on aina tehnyt. Tätä sanoisin itsetuntemuksen pohdinnaksi. Unettomat yöt ovat oivaa aikaa pohtia kaikkea turhaa ja ei niin turhaa..

Mitä mieltä te olette? Uskotteko jumalaan? Ihan rohkeasti voi kertoa jos uskoo (haluan kyllä perustelut mukaan myös, kiitos), en minä pure :). Haluan tosissani ymmärtää myös muiden näkökulmia aiheeseen..

Girls just wanna have fun

Voi luoja miten olenkaan kaivannut kavereiden näkemistä ♥ ! En ole koskaan omistanut ystäviä mitenkään kasoittain, tai ollut niin suositussa asemassa että minulla olisi ollut pyrkijöitä roikkumassa takalistossa kiinni. "En viitti ees tutustuu ku on jo liikaa kavereita"- letkautuksen on niin moni mulle viime aikoina heittänyt. Meikäläiselle tällainen lause aiheuttaa harmaita hiuksia. Siis mitä, voiko ystäviä koskaan olla liikaa? Ei voi! Ei, ei ainakaan minulla. Laatu korvaa määrän klishee pitää toki paikkaansa, mutta jos ei ole sitä määrää nimeksikään niin ei ole oikeen laatuakaan. Vaikka ruikutankin yksinäisyyttä ja kavereiden puutetta, olen silti niin onnellinen että elämässäni on kolme (3) ihmistä joiden kanssa voin mennä kahville, purkaa päivän tapahtumia ja nauraa elämälle. Määrä ei ole järin iso, eivätkä ne nyt mitään BFF-ihmisiä mulle ole koskaan olleet.. Mutta on tämäkin jo jotain, eikö? Nämä kolme ovat paljasjalkalaisia stadilaisia, joten ne lapsuuden hiekkalaatikkofrendit ovat edelleen pitämässä toverimaisesti huolta. Mulla ne kaikki ovat kadonneet.. Mutta mitä mä niillä tekisinkään, kun eivät ne koskaan ole tukeneet vaikeina aikoina? En mitään, joten sinänsä ei edes harmita. Ei enää. 

Aina sanotaan että miehet ja kaverit vaihtuu mutta ystävät jää. No näin ei ole kyllä ollut mun tapauksessa, koska kaikki ovat lähteneet jossain vaiheessa etääntyneet ja vain kadonneet mun elämästä. Joko olen itse joutunut katkaisemaan välit tai olemme vain kasvaneet erilleen. Aika surullista, kun oikein miettii. Mulla ei ole koskaan ollut tosiystävää. Tulipa surullinen tunne. Joo, on mullakin pari kaveria lapsuudesta joiden kanssa pidän yhteyttä kerran puolessa vuodessa facebookissa. En valitettavasti koe että he ovat enää yhtään missään roolissa elämässäni, minulle he ovat jo aika sama. Olen koittanut sopia näkemisiä kotikylässä, mutta aina ne peruuntuvat.. Jostain kumman syystä tulen aina feidatuksi. Hommasta on mennyt jo maku kokonaan, joten ennemmin vietän laatuaikaa vaikkapa äitini kanssa kun suren miten sain taas rukkaset. Antaa olla, ihan oikeasti. He eivät ole pahan mielen arvoisia, eivätkä he ole myöskään minun arvoisiani.

Vaikka emme näekään näiden kolmen hemmon kanssa kovinkaan usein, on jokainen näkeminen ainutlaatuinen ja tällaiselle yksinäiselle niin merkittävä. Huomenna saankin kokea jotain tosi luksusta! Minä ja kaksi muuta vietämme oikein kunnon ystävyys -illan. Kokkaamme, otamme vähän kuppia ja avaudumme kaksilahkeisista. Muille tämä on ehkä arkea, mutta mulle ei. Kuten jo ylempänä totesin, on näillä kummallakin ne omat lapsuudenkamut joiden kanssa he hengaavat usein. On työt ja opiskelut sekä miehet. Miten se on mahdollista? Vastahan he olivat sinkkuja ja minä vakavassa parisuhteessa. Niin ne osat kääntyvät.. Aika on kortilla, mutta on aivan mahtavaa että voimme nähdä joskus oikein ajan kanssa sekä massabileitä hieman intiimimmin. Joka kerta isoissa bileissä joku aiheuttaa draamaa, mutta kolmistaan me tuskin saamme mitään kamalaa cat fightia aikaiseksi (FINGERS CROSSED).

Toivottavasti huominen onnistuu. Mut on jo feidattu niin monta kertaa, etten oikeastaan oleta mitään muuta kuin poikkeusta arkeen, jutteluseuraa sekä ihan ookoo fiiliksiä. On oikeastaan kiva että "tyydyn" noinkin vähään, enkä tarvitse mitään sen kummepaa tullakseni iloiseksi. Erilaista huomista siis minulle! Ehkä huomisen jälkeen uskon taas himpun verran enemmän siihen, etten ole ihan hylätty. Voi huominen, onnistuisitpa..

Ärräpäitä

Olen ollut nyt viikon todella huonolla tuulella, kiitos muiden ihmisten. Onks sulla menkat? No ei oo, ja vittuunnun vielä vähän lisää. Voisin muuttaa apinoiden kanssa jollekin autiolle saarelle, ihan vaan siksi ettei tarvitsisi kestää ihmisiä. Siellä mä saisin olla rauhassa, eikä ne ainakaan olisi vittumaisten argumenttien kanssa jahtaamassa mua. Ehkä jätetään nyt sit kuitenkin haaveilut minusta ja apinoista tähän, koska idea ei ehkä toteutuisi kuitenkaan käytännössä. Oon tässä viime aikoina alkanut pohtimaan, mikä saa ihmiset käyttäytymään toisia kohtaan niin piilovittumaisesti. Mitä sillä halutaan saavuttaa? Itse olen just sellainen ihminen, jonka saa ärsyyntymään jos heittää pari halveksuvaa katsetta mua päin. Välillä ei ole kiva kun huomaan joka tilanteessa kaiken, myös sen mitä selän takana oikeasti puhutaan.

Ihmiset joita en vaan jaksa tällä hetkellä ja jotka saavat ärsytyskäyrän statosfääriin:

- Harrastukseni opettaja, koska kyseinen taliaivo ottaa aina minut silmätikuksi. Koska olen jo kertaalleen käynyt läpi nämä kiusaamisdraamat elämässäni, enkä vaan jaksaisi enää "tässä iässä" oikeasti mitään vähättelyä. Ilmeisesti ihan vain siksi, että olen kauniimman sukupuolen edustaja. Jep, luitte oikein. Sovinisteja on siis yhä olemassa, eikä kyseessä ole tällä kertaa mikään pervo viisikymppinen pappa. Minä teen asiat niin hyvin kun pystyn, mutta silti saan osakseni vähättelyä, alistavia katseita ja tytöttelyä. Ihmettelenpä vaan että miksi silmätikkuna olen taas minä? Tulinkin jo oikeastaan tulokseen tässä pikku dilemmassa: olen tätä Yrjö-Urpoa muutaman vuoden nuorempi, edustan eri sukupuolta, ja hän aina hermostuu jos huomaa että olen tulossa harjoituksiin. Vaikea kuvitella, että olisi ihastunut minuun: ollaan ihan erilaisia ihmisiä ja meillä on selkeästi aivan eri näkemys siitä miten asioiden tulisi sujua. Vaikka olen nainen, se ei tarkoita sitä että olen joku typerä tytönheitukka joka uskoo ihan kaiken mitä se tai joku muu käskee tekemään. Olen kriittinen ihminen, ja ylpeä siitä etten usko kaikkeen paskaan mitä mulle ja muille syötetään. Sinisilmäiset ihmiset saavat mun sisällä ukkosen aikaiseksi. Kaikenlisäksi tällä kyseisellä herralla on feispuukin mukaan avokki. Aivan sama minulle mikä totuus tästäkin asiasta on, mutta jos hän ystävällisesti voisi jättää mut rauhaan. Ennen ajattelin että tää on oman mieleni likaista vilkasta mielikuvituksen tuotetta, ja ehkä olen ylitulkinnut tavalliseen tapaani tilanteita. No ei ole, koska muut ihmisetkin ovat alkaneet huomauttelemaan asiasta. "Siis Aatami kertoi eilen mulle että Yrjö-Urpo kiusasi sua taas ja piilovittuili vaan sulle". Kiusallista, ja haluaisin sulautua huomaamattomasti seinään.

- Juurikin nämä ylempänä mainitut sinisilmäiset ihmiset. Joo hyväuskoisuus on ihan jees, mutta vaan tiettyyn pisteeseen asti. Jos naapurin sedän lapsen aviomies sanoo maailman lopun tulevan viikon päästä, niin ehkäpä tässä tapauksessa olisi ihan hyvä jos sitä skeptisyyttä löytyisi edes hieman. Mutta ei, ihan sama mitä joku sanoo niin sen on oltava totta. "Eihän ihmiset nyt mulle valehtelis, eihän.." No mut hei ei tietenkään kukaan kellekään tässä maailmassa valehtele tai suinkaan yritä saada kuluttajilta rahoja keinoilla millä hyvänsä.  Eikö ihmiset osaa kasvattaa mukeloitaan niin, että ne ei usko ihan joka asiaa? Sitten on tämä sinisilmäinen-mutta-uskovat-valikoidusti -porukka. Uskotaan asioita joille ei ole mitään perusteita, mutta sitten tieteelliset tutkimustulokset kumotaan ihan vaan huvikseen kun tulos ei olekaan mieluinen. Oi kyllä, olen väitellyt asiasta kaksi päivää keskustelupalstalla ja rupean oikeasti huolestumaan mihin tää maapallo on ihmisten takia menossa.. Kaikessa yksinkertaisuudessaan: mulla sulaa naama.

- Valittavat ihmiset, jotka eivät kuitenkaan kelpuuta ongelmiinsa minkäänlaista ratkaisua. Toisin sanoen tämä angsti kohdistuu nyt kavereihin. Ei huvita edes sopia tapaamista kenenkään kanssa, koska muilla tuntuu olevan selkeä käsitys siitä että mulle voi valittaa koko kaksi tuntisen kaffettelun ajan. "Ei oo rahaa ja ei oo töitä, ku emmä niinkö saa mitää mielenkiintosta". Ehdotan ainakin tuhatta eri ratkaisua tilanteeseen, mutta mikään ei  kelpaa. Kyllä mä ymmärrän ettei mäkkiduuni ehkä ole se unelmien työ, mutta kaikki teinimäiset "euw siel on siis niinkö rasvaa hyhhyh ja mieti ku se liha haisee ja sit joutuu kattoo asiakkaita ja kamala jos joutu siivoo yäk"-asenteet vaan ärsyttää. Jos ei kelpaa tai edes yritä löytää niitä töitä niin onko asiasta pakko valittaa. Ei tunnu kovinkaan kivalta, että itse teen satunnaisesti töitä JA opiskelen, ja saan silti vähemmän rahaa kun kaverit työttömyyskorvauksineen. No ainakin minä etenen elämässä vaikka tämä tuntuukin niin pysähtyneeltä ja turhalta , ja he istuvat kotona ja CV häämöttää tyhjyyttään. Mulla olisi omiakin asioita mielen päällä, mutta koskaan niiden puimiselle ei jää aikaa tai ne sivuutetaan olan kohautuksella.

- Naapurin mummo. Me elämme 2000-luvulla, ja hän polttelee tupakkia sisällä. Eipä tässä muuten mitään, mutta se savu tulee jatkuvasti minun asuntooni. En ymmärrä mikä on niin vaikeaa mennä noi pari (oikeasti vain pari kappaletta) porrasta tohon etupihalle polttamaan. Asialle ei voi oikeen mitään, koska ei kai ketään voi kieltää polttelemasta omassa asunnossaan.

- Hän. Itsekäs käytös. Miksi mun pitäisi aina olla käytettävissä, mikä antaa hänelle oikeuden päättää että nähdään sillon ja jos ei käy niin ei nähdä ollenkaan. En ole kenenkään palvelija, joka tuo jääkaapista kaljaa jos ei itse jaksa hakea. Huomio, minä olen se vieras eikä hän. Koittaisi nyt käyttäytyä jumalauta. Ei muuta sanottavaa.

Tän viikon aikana on kyllä hiukset harventuneet, eikä tämä ole mikään vertauskuva.. Niitä on oikeasti lähtenyt ja paljon. Olen niin stressaantunut koulusta, mikä on vähän hassua koska en jaksa välittää pahemmin koulujutuista.. Ehkä se on tämä kombo, koulu, työt, harrastus (Yrjö-Urpo), hankala ihmissuhde (hän) ja mielialaan vaikuttava unettomuus.. Nukun välillä ihan loistavasti jos ei ole herätystä aamulla. Usein kuitenkin on se peppu raahattava bussin penkin kautta kouluun, ja en voi yöllä ajatella mitään muuta kun "vielä viisi tuntia, neljä, apua, miksi en nuku" yms neuroottisia ajatuksia..

Kello on nytkin jo puoli yksi yöllä, eikä mua väsytä ollenkaan.. Pakko kai mennä sänkyyn makaamaan ja katsomaan miten ikkunasta tulee valoa pimeydestä huolimatta.. Voi kunpa saisin unta.

Monen päivän "en pysty en jaksa"-ajattelun jälkeen oli pakko tehdä pikaryhdistäytyminen, ja koska tapaani mukaan jätän kaiken viime tippaan niin koulu on vienyt jättiläishaukun muutamista viime päivistä. Olen aina ollut hyvä oppilas, mutta en siltikään ole varsinaisesti oppinut mitään. Olen hyvä pänttäämään ja lukemaan kirjoja, opettelemaan ulkoa Napoelonin kalsareiden värejä ja kaikkea muuta turhaa pikku p*skaa. Menen tenttiin, oksennan tiedon ulos paperille enkä saman päivän iltana muista asiasta enää oikeastaan mitään. Luentokursseilla käytän aikaani naamakirjaan ja sudokuihin, eikä niistäkään jää päähän muuta kun ällöttävästi flirttaileva proffa ja pervot vitsit.  Muistan vieläkin ekalta opiskeluvuodelta sen komean miesproffan ja millaiset vaatteet sillä oli. Mitään muuta en sitten muistakaan, ainiin paitsi lappujen kirjoittelu ja supinat kavereiden kanssa. Tällaset jutut mä handlaan hei. Tuntuu että etenen opinnoissani, mutten osaa oikeasti mitään?

Kävin sitten tuossa hetki sitten oman alan työhaastattelussa. Itseluottamukseni oli korkeimmalla kuin milloinkaan ikinä, olin iloinen ja pirteä, pyrin kaikinpuolin olemaan unelma työntekijä. Siinä samassa kun istuin penkkiin haastattelijaa vastapäätä ja alettiin kysellä koulujutuista, meni mulla pasmat sekaisin. Luoja miten jäädyin. Siellä siis kyseltiin meidän koulutukseen kuuluvia asioita, enkä osannut kertoa niistä oikein mitään. Mitä kursseja olen käynyt? Öö no en minä muista. Multa kysyttiin, olenko tehnyt asiaa x opinnoissani. Olenko? Mietimietimieti!! 

Sopersin siihen sitten jotan yleispätevää shittiä vastaukseksi kun en edes ymmärtänyt oikein kysymystä, ja haastattelija muljautti silmiään ja aloin miettimään miten kuullostin varmaan ihan hukassa olevalta ja typerältä. Luin lisää työpaikkailmoituksia kotona, ja tajusin etten osaa mitään niitä asioita joita vaaditaan. Mikään ei soita kelloja pääkopassa! Sama kun lukisin jotain heprean kielen kääntäjän työpaikkailmoitusta, oman alan jutut eivät sano yhtään sen enempää..

Miten voi olla mahdollista, että olen päässyt tenteistä ja kaikista kursseista läpi (ja vieläpä ihan mukavilla arvosanoilla, tosin niillä ei nyt ole korkeakouluissa juuri väliä) mutta en silti osaa mitään? Onko se vaan joku sisäinen "tunne", kun on uudesta alasta kyse? Enhän mä voi mennä minnekään töihin, jos en herranjestas edes osaa haastattelussa kertoa kunnolla mitä olen opiskellut kaikki nämä vuodet. Saatan muistaa että jotakin tekemistä asialla oli Suomen historian kanssa, mutta en ollenkaan että mitä. Eihän mua edes oteta minnekään töihin. 

Töissä olen aina oppinut uudet asiat nopeasti, mutta olen vaan ollut aloilla joihin ei välttämättä tarvitse koulutusta niin eikai ne oletakkaan että siellä heti jotain osattaisi. Nyt sitten pitäisi olla oman alani asiantuntija ja paskat sentään, lukion uskonnostakin tiedän enemmän kun oman alan jutuista, enkä ole kurssiakaan näiden vuosien aikana opiskellut uskontoa. Järkyttävä pudotus todellisuuteen, miten on mahdollista tän asteinen failing.. 

Älä vaan huomaa mua

Viime aikoina olen törmännyt poikkeuksellisen moneen vanhaan tuttuun. Pieni teoreettinen ihme, koska nyt ei olla kotikonnuilla vaan pääkaupunkiseudulla. Ovatko ne kaikki tulleet tänne? No eihän se ihmekään olis kun kotikaupungissa aka Pahamaineisessa Lähiöhelvetissä ei ollut tarjota kellekään mitään taivaita hipovia tulevaisuuden tavoitteita.. Silti miksi ne kaikki törmäävät minuun jokapaikassa? Stockan vessassa, Kampin Lidlissä, Aleksilla, Kaisaniemen metroasemalla.. Vanhoja kasvoja yläasteelta ja lukiosta vilisee ihan silmissä. Valitettavasti.

Joidenkin vanhojen kavereiden kanssa on toki kiva heittää jotain läpyskää ja vaihtaa kuulumisia, mutta usein se on niin helvetin väkinäistä wannabe small talkia, että olen yrittänyt vältellä tilanteita. Onneksi olen tarkkasilmäinen ja hyvä piiloutumaan, joten ehdin äkisti kääntymään pois päin. Ettei mua nyt vain huomattaisi. Ihan oikeasti, voiko mikään olla ärsyttävämpää kun tavata sellainen ihminen, josta et edes tiedä pitäiskö sille sanoa moi vai ei? Tyyppi kuuluu kategoriaan "se yks ysi beeltä, vai olikohan se cee..what ever". Kaikkein jäisin tunne on se, kun teidän katseet kohtaa (piiloutumisyrityksistä huolimatta), ja tyyppi mulkaisee sua samalla kun itse hymyilet. Ehkä se ei tunnistanut mua, ja luuli mun olevan joku kyyläävä kateellinen muija? Kantaakohan se kaunaa vieläkin siitä yhdestä ysiluokan ryyppyreissusta? Matka jatkuu eteenpäin, tietämättä että mitähän tästä pitäisi ajatella. Parempi siis, ettei ne katseet nyt vaan pääse kohtaamaan, niin vältytään tällaisilta pikkumuuttujilta.

Sitten on näitä vähän parempia yläaste- ja lukiokavereita. Tänään törmäsin yhteen sellaiseen, ja olin järkytyksestä tiputtaa ostoskorin varpailleni. Oli pakko kääntää suuntaa ja piiloutua vessapapereiden taakse. Tämä "kaveri" oli vihdoin tajunnut jättää ne kamalat blondihamppupidennykset ja räväkät meikit. Merkkilaukku olalla, niin laitettu ja huoliteltu yleisilme sekä muutenkin näyttävä ilmestys.. Elämän hankaluudet eivät siis saavuta meitä kaikkia? Sen sijaan itse olin tavallisene tapaan kuin pommin jäljiltä. Viime yön olen tietysti jo perinteeksi muodostuneesti nyyhkyttänyt hänen peräänsä. Aamulla nukuin pommiin ja ehdin juuri ja juuri töihin, töistä juoksin suoraan kouluun ja sieltä kauppaan. Tukka likaisena, vanhat vaatteet ja surullinen ilme (kun nyt sattui olemaan paska päivä). Jos oltaisiin törmätty, se olisi taatusti ajatellut et mitäköhän tollekin on tapahtunut. Eniten pelkään kysymystä et no mites sun miesasiat ja joko sulla on lapsia. Ei hän varmaan edes tiedä hänen olemassaolostaan, mutta kysymys silti kääntäisi aikalailla puukkoa haavassa. Luonnollisesti ei niitä muksujakaan ole sitten suotu, vaikka ehkäpä sellaisen voisinkin haluta.. Pahin kommentti kuitenkin minkä voi ikinämilloinkaankoskaan saada vanhalta tutulta, on se että katsoessaan mun vaatteita ja yleisilmettä sieltä suusta tulee: näytät muuten ihan samalta kuin aina ennenkin. 

Oletetaan että tyyppi on nähnyt pärstääni yläasteen jälkeen vain facebookissa. Hän sanoo minun näyttävän samalta kuin aina ennenkin, päässäni soi tietynlaiset vittuilukellot. En nyt välttämättä halua muistella miten hiuksissani oli järkyttävän ruma väri ja teinipissis leikkaus. Kaikki varmaan muistaa ne ah niin ihanat sämpylän kokoiset skeittikengät skedet nimeltään, ne kammottavat micmacin tuulihousut joita oli myös viininpunaisena. Uuh, so sexy! Stringit korviin vaan ja Dakinen reppu selkään. Olo oli kun niin koviz muijalla, ettei tosikaan. On siis ihan helvetin pelottava ajatus, että näyttäisin samalle kuin kultaisina yläasteaikoina. Jos tosiaan on niin, niin ei ole ihme ettei miehiä parveile ympärillä.

Myönnän etten ehkä ole mikään naisellisuuden multihuipentuma, mutta enää ei tulisi mieleenkään lähteä kouluun tai edes roskiksia viemään samannäköisissä vetimissä kuin kymmenen vuotta sitten. En silti halua kuulla näyttäväni samalta tai olevani samanlainen. Haluaisin, että kaikki kategoriassa vanhat tutut ajattelisivat mut nähdessään heti ensimmäiseksi, että "onko tuo Jessika? onpa siitä tullut nätti ja aikuinen!" eikä "herranjumala toihan on Jessika, se on ihan samannäköinen kun aina ennenkin".

Kunnian menettäminen tuntuu niin sairaan pahalle. Ennen kaikkea kun tietää, ettei ne Taalasmaan Ullat yläastevuosilta ole vieläkään hiljaa, vaan kyllä niitä juoruja liikkuu samaan tahtiin kun aina ennenkin, vaikkapa sitten facebookin välityksellä. Onneksi nykyään on edes vähän hiljaisempaa, enkä ole hetkeen kuullut kuinka Irma ysibeeltä on muuten lihonnut ihan järkyttävästi, mutta on nykyään toimitusjohtajana jossain megayrityksessä. Jaa-a, kiinnostaa?

Pelkään, että selkäni takana juorutaan ja kuiskitaan ihan samalla tavalla kun aina ennenkin. Olin aina ennenkin liian sitä tai liian vähän tota. Ehkä en ole vieläkään heille tarpeeksi? Tosin tarvitseeko mun olla "tarpeeksi" joillekin vanhoille tutuille? Ei se silti ole miellyttävää, jos kuulee itsestä liikkuvan juorun joka on lähtenyt alkuunsa siitä, kuinka minä olin niin saatanan väsyneen näköinen siellä Stockan vessassa.

Ei jaksa otsikoida

Ensiksi pahoittelut viime postauksen satosfäärisistä lihavoinneista ja kursivoinneista.. Se oli luonnosversio, mutta versio oli pakko julkaista kun en saanut niitä poiskaan.. Nyt sitten en saa tehtyä moisia hienouksia ollenkaan vaan saan tyytyä virheilmoitukseen näytöllä, thanks blogger... Myös kuvien lisäämisessä on ongelmia, murrr...

Olen varmaan maailman laiskin ihminen, kun en jaksa edes raportoida kyseistä virheilmoitusta eteenpäin. Olen pohtinut tässä pidemmän aikaa, että mikä mun arjesta tekee aina niin ylitsepääsemättömän hankalan ja vaikean. Se on mun laiskuus. Se nostaa päätänsä erityisen ylös aina kun mulla on vapaapäivä. Kun herään aamulla (lue:vapaapäivisin ehkä kahdelta..) kärsiessäni kamalasta kusihädästä ja nälästä, luonnollinen ratkaisu olisi varmaan mennä vessan kautta jääkaapille. Ei mulle, en jaksa. Vedän peittoa korviin ja koitan saada vielä unta, ihan kun se onnistuisi jonkun 14h unien jälkeen. Selaan nettiä puhelimella, onhan tietokone kolmen askeleen päässä sängystä. Aivan liian kaukana. Vessaan menen ehkä tunnin tai parin päästä, sillon on jo aivan pakko etten kuse sänkyyn. Hyi mikä ajatus. Hiipsin vessasta kohti jääkaappia, ja matkalla törmään luultavasti lattialla lojuviin vaatteisiin. En muista kauanko ne ovat siinä majailleet, liian pitkään jokatapauksessa. Pyhiinvaellusmatkaani jatkuu, ja tiskialtaasta haiskahtaa monta päivää lilluneet tiskit. Inhoan tiskaamista. Pitäisi nekin hoidella, mutta surullisen kuuluisasti totean taas että en jaksa.

Jääkaappi luultavasti huutaa tyhjyyttään. Lähelläni olisi lähikauppa, mutta siellä on armottoman kallista ja surkea valikoima. Aivan liikaa vaivaa lähteä muualle kauppaan, jos ei ole muuta asiaa keskustaan. Liimaan ruhoni sänkyyn tietokoneen kanssa, luen kaikkea turhaa netistä ja odotan ajan kulumista. Jossain vaiheessa menen pesemään hampaat ja käyn suihkussa. Saatan hengata pyyhe päällä tunteja, kun en vaan jaksa pukea päälle. Kävelen välillä koneen ja jääkaapin väliä. Jee, sitten tulee aika mennä nukkumaan. Päivä on ihanasti ohitse, samalla kasvaa ärsytys koska seuraavana päivänä pitäis jotain tehdäkin. Vapaapäiviä kun harvoin on montaa putkeen.

Tätä kaavaa mun vapaapäivät yleensä ovat. Olen ihan zombie, joka vaan kuluttaa aikaansa olemalla. Olisihan sitä tekemsitä, kuten vaikka tenttiin lukemista, siivoamista, pyykkien pesua... En vaan saa aikaiseksi, olen niin laiska. Oon alkanut miettimään, että onko koulu- ja työpäivät sitten liian rankkoja, jos olen noin saamaton aina vapaapäivinä. Mistään ei kuitenkaan voi nipistää enää pois, paitsi niistä vapaapäivistä.. Inhoan saamattomuuttani, mutta ainakin osaan ottaa rennosti jos ei muuta!

"Kilteistä tytöistä ei tule pörssijohtajia"

..sanoi "ystävämme" Marketta Iholla -ohjelmassa. Kyseinen lause sai mut pohtimaan omaa kiltteyttäni ja sen mahdollista puutetta. Minä olen aina ollut kiltti tyttö. En koskaan kapinoinut koulussa. Ala-asteella olin todella auktoriteettejä kunnioittava. Opettajat olivat lähes puolijumalia, enkä koskaan uskaltanut sanoa vastaan. Voi sitä häpeän määrää kun kerran jouduin kirjoittamaan 20 kertaa vihkooni "en pelleile aamuhartauden aikana". Äitini ei pahemmin lappua noteerannut, allekirjoitti vain ja sanoi että voisin olla hiljempaa jos opettaja on niin sanonut. Minä häpesin. Paljon. Taisin itkeä muutaman tuskan kyyneleen, koska koin jo pienenä että se statusarvo mikä sinulla on opettajan silmissä, ei helpolla ainakaan nouse ylöspäin. Ala-asteella olin myös koulukiusattu. Opettajia kunnioitin, kiusaajat manasin alimpaan helvettiin. Kun kyseessä oli kunniani joltain "saman arvoiselta", puolustan itseäni kynsin ja hampain. Muistan vieläkin itseni 9-vuotiaana painettuna seinää vasten kurkusta. En suostunut vaan myöntämään, että olisin tyhmä. Sain lempinimen, inttäjä. Intin aina vastaan. "Enpäs oo, ite oot".  Lopulta en sanonut enää mitään, koska kaikkea mitä sanoin voitaisiin käyttää ja käytettiinkin minua vastaan.

Kiusaaminen jatkui eri ihmisten toimesta yläasteella. Yritin ignoorata kaikki "Jessika on saatanan idiootti"-laulut joita he lauloivat luokan kuullen. Ajattelin, että mitä välinpitämättömämpi olen sitä vähemmän herätän huomiota ja ehkä he lopettavat. Kiusaaminen jatkui läpi yläasteen. Se helpottui vasta ysillä hieman, kun pääjehu sai potkut koulusta ja se siirrettiin jonnekkin minne ongelmanuoret laitetaan. Säilöön. Silti olin varpaisillani koko ysi luokan, ja sain edelleen satunnaisia huutoja perääni. Suhteeni opettajiin oli samanlainen kuin ala-asteella. Yritin olla miellyttävä, mutta sain silti muutaman persepään opettajakseni. Yksi aina haukkui minut koko luokan kuullen. Häpesin jälleen, tosin häpeä oli julkista: olin nöyryytettynä koko ryhmän edessä, ala-asteella tilanteet olivat vain muutaman oppilaan näköpiirissä. Koin olevani nolo, huono, hävettävä. Tiesin toki, että opettaja oli kusipää minua kohtaan eikä ehkä kaikki olleet ihan totta mitä sen suusta sattui pulpahtamaan ulos. Silti en voinut käsittää, miksi minä olin vuodesta toiseen silmätikku.

Lukiossa kiusaaminen loppui, sillä jokainen kiusaaja meni amikseen. Aloin saada rikottua itseluottamustani vähän takaisin.  Muutuin ikuisesta ignooraajasta taas inttäjäksi. Tai paremminkin itseäni puolustava. Ammattikorkeakoulussa mulla oli yksi opettaja jonka mukaan olin helvetin tyhmä, väärällä alalla, en osaa kirjoittaa tietokoneella koska yksi sana työssäni oli väärin ja muuta mukavaa. Jätin koulun kesken, ja niin jätti kyseinen maikkakin: ei tainnut olla kaikki murot kulhossa, kun hän jäi "pitkälle ja erittäin valitettavalle sairaslomalle". Nyyyh, olen pahoillani sen puolesta että sairastui.. NOT!

Näitä asioita olen pohdiskellut yötä myöten viime päivinä. En oikein tiedä mitä tekisin työpaikkani kanssa. On esimies. On työtekijät. Mielestäni kaikkien työntekijöiden tulisi olla saman arvoisia. Kukaan ei saisi olla lemmikki. Kukaan ei saisi ottaa vuoroja ohi muiden. Viime kevään, kesän ja syksyn tyydyin vaan nyrpistelemään nenääni, kun eräs työntekijä sai kaikki rahakkaimmat ja helpoimmat vuorot. Kaikki. En ollut ainut joka jaksoi asiaa päivitellä ja hienoisesti vihjata esimiehelle, jos näitä vuoroja nyt kumminkin voisi vähän tasaisemmin jakaa, että me köyhät opiskelijatkin elettäisiin jollain. Eikä niin, että yksi tulee ohituskaistaa pitkin esimiehen suosioon. Viime viikolla mulla paloi täysin käämi kun näin uudet vuorolistat. Minulle ei yhtäkään vuoroa jota toivoin. Hänelle kaikki. Esimieheni tietää, että asun helvetin kaukana työpaikasta, opiskelen ja minulla on aikaa vievä harrastus. Ohittajalla ei ole oikeen mitään, kyllä se koulussa käy mutta on niin "rikas" ja hyvätuloinen (=kiitos noiden vuorojen) ettei sillä ole rahapulaa. Kyllä hänellä on varaa lähteä Berliiniin pariksi päiväksi kuukausittain. Tämän takia olisin kiitollinen jos saisin edes yhden vuoron hänen kahdestakymmenestä, koska ne ajallisesti (ja rahallisesti) sopii mulle kaikkein parhaiten. Saahan Ohittajakin erityiskohtelua, kun muut joutuvat hänen takiaan tulemaan joihinkin vuoroihin aiemmin. Minä en saa mitään erityiskohtelua, se että keväällä jouduin lähtemään 5min aiemmin töistä oli kerta kaikkiaan katastrofaalista. Ei heitä kiinnostanut, pääsinkö iltaisin kotiin vai en. Mutta kyllähän Ohittajalle annetaan kaikki mitä hän haluaa.

No, avasin sanaisen arkkuni sitten. Kerroin, että vuorot voisi jakaa nyt hieman tasaisemmin. Olin juuri ennen listoja sanonut, että voin tehdä vaikka Ohittajan kanssa ne vuorot puoliksi. Perustelin (kuten olen jo vittu vuoden tehnyt) miksi ne sopisivat minulle hyvin. MINULLE EI SILTI ANNETTU MITÄÄN, HÄNELLE KAIKKI. Olin niin vittuuntunut tähän ala-arvoiseen kohteluun, että on nyt sitten vihdoin aika Jessikan olla taas "inttäjä", tosin tällä kertaa hyvästä syystä. Odotin jännittyneenä ja spekuloin mielessäni romantisoituja kuvia asian hoitumisesta: Esimies juttelisi Ohittajan kanssa, ja sanoisi olevansa pahoillaan ettei voikaan antaa kaikkia kultakaivosvuoroja hänelle. "Pitää antaa muillekin"-se sanoisi. Ohittaja ymmärtäisi. Saisin muutaman vuoron, olenhan ollut Ohittajaa paljon kauemmin paikassa töissä.

Tipahdin alas pilvilinnoistani ja suuni loksahti auki, kun esimies ilmoitti ettei aio tehdä asian eteen mitään. Totesi vain että...
 "Kun "Emma" tienaa täällä meillä niin hyvin, ettei sen tarttee ees opintotukea nostaa. Niin ajattelin nyt antaa kaikki vuorot hänelle kun hän ne haluaa. Mut hei, onhan tossa toi aamuvuoro  vapaana". Aivan vitun hienoa. Puolustin itseäni mielestäni oikeassa tilanteessa, enkä saanut mitään arvostusta osakseni. No önpä hienoa, että hänen ei tarttee opintotukea nostaa. Minun kuukauteni kun olisi pelastanut se yksi hänen vuoroistaan, eikä sen vuoron menetys olisi tuntunut hänen tienesteissään missään.

No, olen ainakin ylpeä että uskalsin sanoa jotain enkä vaan märissyt epätoivoisesti minun (ja myös muiden!) työntekijöiden huonoa kohtelua sekä kohtaloa. En ole päässyt vielä mihinkään johtopäätökseen, että pitäisikö mun irtisanoa itseni. Miksi ei, jos minua ei arvosteta ollenkaan? Olen se roskasäkki, jolle kaadetaan vuorot jota muut ei huoli, enkä huolisi minäkään mutta jos haluan voita leivän päälle on pakko ne ottaa.

Vaikeaa. En voi todeta muuta kun että sometimes I just don't get it.

There is a ballerina inside me

Olen jäänyt koukkuun varmaan maailman typerimpään tv-sarjaan: Tanssin superäidit. Se nyt on todettu ennenkin, että olkoon itse sarja kuinka paska tahansa, mutta jos siinä on tanssia, olen myyty. Pienenä ihailin kaikkia balleriinoja, kun ne olivat niin notkeita. Itse en edes voimistelusta huolimatta koskaan taipunut spagaatiin, enkä kyllä taivu vieläkään. Olin katkera siitä, että olisi pitänyt aloittaa tanssi joskus viisi vuotiaana jos olisi halunnut balettitunnille, tai edes hiphopin puolelle. Miksi minun vanhempani eivät vieneet minua tunnille?

Kun lopulta nostin kytkintä korvesta, päätin että nyt teen sen. Minä aloittaisin tanssin. Minusta tulisi hyvä harrastaja. Uuteen paikkaan muuttaessa pitäähän sitä nyt joku harrastus olla, että tutustuisi ihmisiin. Right? En sentään haaveillut kilpaurheilun perään, se ei koskaan ole ollut mulle mikään kutsumus. Eikä sitä aikuisiällä aloittaessa koskaan voisi olla ns. hyvä tanssija. Pääasia oli kunhan saisin ja osaisin tanssia vain itselleni. Alotin hiphopin, josta pian siirryin nykytanssin kautta balettiin. Jännä, että edes olen kiinnostunut baletista. En koskaan lapsenakaan ollut mikään vaaleanpunaiseen pukeutuva pikkuprinsessa, enkä koe edelleenkän olevani kovinkaan tyttömäinen. Silti olisi niin ihanaa solmia hiukset superkireälle nutturalle, pukeutua bodyyn ja sukkiksiin. Taipua lopulta siihen helkatin spagaatiin. 

Aluksi kaikki oli niin täydellistä. Aikuisten alkeisryhmä, mitä muuta voi toivoa? Miksi korvessa ei järjestetty isommille lapsille/teineille/aikuisille sellaista. Kävin ahkerasti tunneilla, ja koitin tutustua ihmisiin. Hiphopista ja nykytanssista en saanut ainuttakaan kaveria. Kukaan ei koskaan moikannut minulle. Ei mennyt tämä sosiaalistuminen ihan putkeen. Porukka oli äärettömän kilpailuhenkistä: siinä vaiheessa kun ryhmäliikuntatunnilla jokainen haluaa piiloutua takariviin, tanssinkoulun meininki oli toista. Osa lähti kotiin jos ei päässyt eturiviin. Aivan naurettavaa, itse en nyt sentään ihan noin huomionkipeä ole. Lopulta minulla yksinkertaisesti paloi hermot noiden  ylimeikattujen teinien kanssa ja niiden mulkoileviin ja ennenkaikkea arvosteleviin katseisiin.

Ajattelin balettimaailman olevan tiivis ja jotenkin suvaitsevampi. Siellä kaikki kuitenkin pukeutuisi samalla tavalla, ei siellä kukaan katsoisi tossujasi kuinka ne ovat väärän merkkiset tai kuluneet.. Sitä paitsi kaikki olisivat aloittelijoita, tuskin kukaan huipputanssija hukkaisi aikaan (ja rahaa) jossain alkeistunnilla. Romantisoin mielessäni, kuinka me tyttöjen kanssa mentäisiin puolta tuntia ennen tunninalkua lämmittelemään. Me venyteltäisiin yhdessä, tehtäisiin muutamat piruetit. Tunnilla treenaisin intensiivisesti ja minulla olisi hauskaa. En katsoisi kelloa, kuten yleensä liikunnassa. In your dreams, baby. 

En koe olevani sosiaalisesti mikään täysin menetetty tapaus. Minun on ehkä vaikea luoda syvällisiä ystävyyssuhteita, mutta small talk -kaverit ovat aina kuuluneet vahvuuteeni. En voi ymmärtää, miten en taaskaan saanut kaveria. Kaikki vain tulivat ja menivät omia aikojaan. Muistan muutamasti moikanneen samassa ryhmässä tanssiville tytöille, eikä kukaan koskaan edes vaivautunut moikkaamaan takaisin. Ai miten niin kiusaantunut olo? Koska olin niin baletin hurmoksissa, en tietenkään lopettanut sitä jonkun kaverin puutteen takia. Pah, voi siellä tunnilla siihen tanssiin keskittyä, en minä mitään sosiaalista elämää tanssikoululla kaipaa.

Pari vuotta jaksoin, menin tunnille yksin ja lähdin yksin. Sitten tuli stoppi. Olen edelleenkin sitä mieltä, että tanssi on maailman ihaninta. Millään muulla tavalla en saa ilmaistua itseäni yhtä hyvin kuin kehollani. Jos minulla joskus on ollut sielu jossain asiassa mukana, se oli baletti. Oman mielenterveyden vuoksi innostus kuitenkin pääsi laantumaan, kiitos lukuisten "löllömaha"-kommenttien joista sai kuulla kymmeniä kertoja tunnin aikana. Ne opettajat.  Nuo perkeleet, jotka tappoivat innostukseni koko hommaan. Jos kaverien puute oli ahdistavaa, niin se ei totta tosiaan ole mitään verrattuna siihen millaista settiä opettajien suusta tuli.

Itse en henkilökohtaisesti voi ymmärtää, en jumalauta sitten millään tasolla, että jos nyt ollaan kaikki 16v+ harrastajia ja tanssitaan ihan huvikseen, niin kommentoidaan jatkuvasti negatiivisesti. Rakentavat kommentit ovat aina tervetulleita, mutta turhat haukkumiset aikuiselta aikuiselle tai kelle vaan ovat ihan turhia. Ei se ollut mikään vitun Oopperan balettikoulu. Jatkuvalla syötöllä kun kuuntelee usean tunnin viikossa seuraavanlaisia kohteliaisuuksia

- "Maha sisään, oon saatana sanonut jo monta kertaan"
- "Mikäs se tollanen maha on"
- "Nyt jumalauta se selkäsuoraksi, etkö kerrasta usko?!"

Yaddayaddayadda... Tällaisia kivoja haukkumisia kun kuulee, niin ei ole kyllä motivaatio sen jälkeen ihan huipussaan. Minä en ole lihava. Millainen ihminen tulee niin minulle sanomaan, kun olin alipainoinen? Ehkä olisin voinut vetää vatsaani sisään, olla tiukempi vatsasta ja omistaa paremman ryhdin. Mutta kun ei kaikki muutos tapahdu sekunnissa, toisin kuin opettajan mielestä pitäisi. Menin joskus juttelemaan opettajan kanssa, etten saa selkääni suoraksi. Mietin, että pitääkö tuoda röntgenkuvatkin selästä. Ei ole minun vika, että se on vähän kieroon kasvanut. Mutta kyllä minun pitäisi kelvata tanssiin harrastajana.  Jos oltaisiin jossain ammattiintähtäävässä koulussa, ei mua olisi ikinä tällaisella selällä sinne otettukaan. Mutta kun ei oltu ammattiin tähtäävässä laitoksessa, vaan harrastajapohjalla.  Olin kuulemma laiska. Elämä ei oo pelkkää mäkkiä, näin sanoi opettaja.

Oikeastaan on ihme, etten sairastunut uudelleen syömishäiriöön. Kai mullakin jotain järkeä sitten oli päässä, ja pystyinkin aika hyvin ignooraamaan tollaset höpöhöpö -jutut. Ei sitä sitten kuitenkaan loputtomiin jaksa kuunnella, ei sitten millään. Itsetuntoni joka tapauksessa laski pohjamutiin. Pidin itseäni rumana. Oksettavana. En ymmärrä miten tollaisia juttuja voi tulla aikuiselta ihmiseltä. Sama jos oltaisiin jossain kansalaisopiston piirrustuskurssilla, niin olisi vähän vaikea kuvitella siellä opettajan sanovan "mähän sanoin että tee pienempi liike kädellä, etkö helvetti usko? Monta kertaa mun pitää sulle sanoa, haloo, kuunteletko?". Olen vakuuttunut, että opettaja saisi potkut kurssin jälkeen tai jopa kurssin aikana. Mutta ei, niin ei toimita tanssikouluissa. Jos erehdyt antamaan negatiivista palautetta opettajasta, otat vaan kaiken itseesi etkä osaa suhteuttaa asioita. Opettajassa kun ei tietenkään ole mitään vikaa. Tanssikoulua ei selkeästi kiinnostanut, että minä olin maksava asiakas. Kyllähän kuntosalitkin ottavat palautetta ohjaajista vastaan? Miksi tanssinopettajat ovat niin perkeleen pyhiä, joita ei saa arvostella?

Haluaisin tanssia. Tanssi olisi niin täydellistä, ilman niitä paskaopettajia.  Balettipuvut ovat sullottu pieneen laatikkoon. Tossut ovat varastossa. On niin ikävä. Samalla tiedän, etten kuitenkaan vaan voi enää koskaan tanssia. En voi koskaan palata siihen maailmaan. Kun jotain rakastat, mutta se kiduttaa henkisesti viimeisetkin rippeet.. Onko se todella sen arvoista? Vanhemmat kyselevät usein, että miksi lopetin kun pidin siitä niin. Pyörinhän piruetteja aina heidän olohuoneessaan. En jotenkaan halua kertoa ihmisille, millaista se todellisuudessa oli.

Tanssi oli ihanaa. Ihmiset tanssin ympärillä ovat pahimpia mitä olen koskaan tavannut. USKOKAA TAI ÄLKÄÄ, OLEN TAVANNUT VAIKKA MILLAISIA TYYPPEJÄ MUTTA KENENKÄÄN TÖRKEYDET EIVÄT KOSKAAN OLE MENNEET YHTÄ PITKÄLLE. 

Flunssa, miksi se aina tulee niin salakavalasti. Ajoitus sillä on sama joka kerta, se tulee kun sitä vähiten kaipaisi. Eilen vietin laiskottelupäivän kotona, ja ajattelin että kyllähän minä sitten tänään (eli siis torstaina) pesen pyykkiä pyykkituvassa, tiskaan vihdoin monta päivää vedessä lilluneet tiskit, menen treeneihin ja luen tenttiin. No näistä ei taida toteutua mikään, ainakaan tänään. Jotain kertoo se, että heräsin tänään puoli kolme kun en vaan päässyt ylös sängystä. Normaalisti saunalta tuntuvassa kämpässä on kylmä, pitää olla vähintään sata kerrosta vaatteita päällä. Miksi en voinut olla eilen kipeä, kun siihen ois ollut jopa aikaa? Jotain positiivista kuitenkin, nyt saa juoda luvan kanssa niin paljon teetä kun haluaa. Ei todellakaan huvittaisi pistää nokkaa tuonne ulos. Miten siellä voi tuntua niin kylmältä, vaikka pakkasta on alle 10 astetta? Yhtä kylmältä tuntui joulunaikaan, silloinhan tarvottiin 30 asteen pakkasessa. Pakko kuitenkin lähteä illalla töihin, euw. Se paikka ei tunne armoa, ei koskaan. No eikai auta mikään muu, kun pukeutua Michelin ukoksi ja ottaa mukaan paljon särkylääkkeitä.

Ironista, että viidentoista tunnin sängyssä makoilun jälkeen väsyttää vieläkin ihan luvattoman paljon.  Puoli kolmelta kuitenkin heräsin lopullisesti, kun en saanut enää unta. Ulkona nimittäin päiväkodin lapset olivat pihalla taas, ne tuli leikkimään.. PMMP:n sanoin, ihanan iloinen puheensorina kantautui mun korviini. Ehkä mulla oli sittenkin joku syy nousta. Olisi tehnyt mieli mennä ikkunaan katselemaan, avata sälekaihtimet ja antaa auringonsäteiden valaista kämppääni. Ehkä sitten olisi ollut lämpimämpi sisällä kämpässä, ja myös sisällä mielessä. En kuitenkaan uskaltautunut, mitähän tarhatädit olisivat ajatelleet jos olisivat nähneet mun kyylivän niiden lasten touhuja? Välillä toivon, että mulla olisi oma sellainen pieni. Olisi joku tarkoitus elämälle, ja tämän päivän perusteella voin ajatella että lapsi toisi myös syyn nostaa se perse sängystä ja tehdä asioita, oli sitten kipeä tai ei. 

Ensin pitäisi kuitenkin löytää se mies. Minä haluan vain ja ainoastaan hänet. Purskahdin itkuun, että vuosi sitten jos olisin ollut kipeänä.. Hän olisi keittänyt teen puolestani, silitellyt mun hiuksia ja pussaillut poskelle. Lähtenyt töihin, minä olisin jäänyt kotiin sairastamaan. Hän olisi töistä tullessaan tuonut jotain hyvää syötävää yllätykseksi, ja kutsunut mut hänen kainaloon loppuillaksi. Oltaisiin katsottu jotain sarjaa koneelta. Nyt jäljellä meistä olen vain minä. Tällaisina päivinä sitä tipahtaa taas korkealta ja kovaa, kun tajuaa mitä on menettänyt. Enkä ole varma, että onko kerran rikottu entistä vahvempi. Tekisi mieli huutaa ja kovaa hänelle, että etkö tajua mitä olet menettänyt. Ei se huutokaan auttaisi.. 

Ideoita

Viime aikoina olen yritätnyt epätoivoisesti hiljalleen saada itselleni jonkin sortin pieniä projekteja aikaiseksi, jotta olisi jotain mielekästä tekemistä ja jotain mitä odottaa. Koska myönnän olevani neuroottinen ja aika stressaava persoona, on välillä pakko saada ajatukset jonnekin muualle. Oonkin jo unohtanut miten hauskaa ja rentouttavaa onkin suunnitella kaikkea pientä kivaa! Olen päättänyt ottaa baby stepsejä sisutamisen suhteen sekä hiusteni suhteen. Olen päättänyt, että kasvatan nyt sitten sen pituiset hiukset mistä olen aina haaveillut, eli rintojen alle. Eihän tässä kovinkaan montaa senttiä ole sinne matkaa, mutta tukkani on niin kammottavassa kunnossa.. Olenkin omaksi yllätyksekseni alkanut osoittaa huomattavaa kiinnostusta tuotteiden ainesosalistoihin, hengannut lukemattomia tunteja juurikasvun foorumilla sekä lätrännyt tukkaan kilokaupalla öljyä. Tälläkin hetkellä päässäni on öljysetti! Olen myös uskaltautunut kaupungille ilman seuraa, ja tutkinut Anttilan alennusrkoreja suurella mielenkiinnolla ja miettinyt josko joku niistä purnukoista kotiutuisi minulle.

Alan vakuuttua että mikään ei ole rentouttavampaa kuin itsensä huolehtiminen, olkoon se sitten vaikka niinkin "pinnallista" kuin hiukset. On ihan mahtavaa jos löytää tuotteita, joiden jäljiltä hiukset kiiltävät ja ovat hyvässä kunnossa. Jos itsetuntoni nousee tällätavoin statosfääriin, eikai siinä ole mitään pahaa? Kukkarokaan ei tässä hommassa pahemmin kärsi, jos osaa valita oikeat tuotteet halvalla. Pitäisi taas tehdä iHerbiin, tuohon jokaisen hintatietoisen tytsyn verkkokauppaan, taas muheva tilaus öljyjä ja lisäravinteita. Vitamiinit ja muut lisäravinteet saa iHerbistä paljon halvemmalla. Olen huomannut ettei tukan kunnossapito oikeasti vaadi aina Tigin tai muiden överikalliiden tuotteiden käyttöä (huom., en väitä etteivätkö nämä olisi hyviä mutta yhtä hyviä saa halvallakin jos tietää mistä etsii). Mun itsetunto on suoraan verrannollinen naamani lisäksi hiuksiin, joten aion nyt panostaa niidenkin hyvinvointiin. Ala-asteella mua kiusattiin aina hiuksistani, ja olen aina ollut sitä mieltä että ne ovat hirveät. Hirveyden päivittämisen sijasta aion kuitenkin tästä lähtien keskittyä tekemään niistä kivat, juuri sellaiset kuin haluan. Jännä huomata miten innoissani olen näinkin pienestä projektista, ehkä en olekaan tunteeton ameeba? Varokaa leidit, kohta mulla on tämän yksiön maailman upeimmat hiukset!

Hiusmanian lisäksi muhun on iskenyt virus nimeltä sisustuskuume. Ehei, en haaveile kalliista design-tuotteista tai uusista huonekaluista... Tällä kertaa haaveilen vain pikkujutuista. Kuolaan sisustustaroojen ja erilaisten sisustusteippien perään, joten miksi ei? Kun erosin hänestä ja muutin ekaa kertaa yksin asumaan, olen päättänyt että sisustan tämän kämpän vaikka jätesäkeillä jos niin haluan eikä kellään muulla ole mitään sanomista. Minä minä minä ja minun! Haluaisin ostaa paljon kasveja koristamaan pientä koppiani, muutamia kynttilöitä, ja jo äsken mainittuja tarroja. Koska olen välillä aika nolife ja olen naimisissa tenttikirjan ja kouluhommien facebookin kanssa kotona, kodin pitää kyllä olla myös kiva. Helvetti, maksan tästä niin paljon kuussa et parempi olla enemmän kuin kiva! 

En oikeastaan koskaan tee kotona mitään muuta kun olen koneella tai katon telkkaria. Huonoina päivinä joudun tietysti lukemaan tentteihin tai tekemään kouluhommia.. Menin tuossa pari päivää sitten seisomaan keskelle yksiötäni, ja mietin mitä kaikkea tälle ja täällä voisi oikeastaan tehdä. Ainakin olen vähän edistynyt, kun olen puuhastellut hiuksieni parissa ja miettinyt millaisen tarran sitä lätkäisisi vaikka vessan oveen.. Miten te muut vietätte aikaanne kotona? 

Zombie

Miksi maanantait aina tuntuvat niin kamalille? Miksi tämä päivä tuntuu maanantaille, mulla on koko viikon ollut maanantai. Tässä viiden päivän keikkaputken aikana mulle on käynyt pikkuhiljaa hyvin selväksi, etten tule koskaan olemaan aamuihmisiä. Tulevaisuuden kannalta kuullostaa erittäin lupaavalta, olisi kerrassaan loistavaa jos nämä hommat toimisi niin että töihin voi mennä kun sattuu jaksamaan. Or not. Kännykkäni raivostuttava herätysränkytys on aiheuttaa sydänkohtauksen ennen kuutta, jonka järkeen torkutan ainakin vartin ja olen jo myöhässä. Pesen samalla hampaita kun etsin vaatteita ja pakkaan laukkua. Tungen kurkusta alas banaanin ja teen aamulenkin juoksemalla bussiin, tuntuu että vaapun vaan eteenpäin eikä askeleet tuota tulosta. Samalla saan tasapainoharjoituksen kun tuolla on niin liukasta. Luistimet olisivat olleet kätevät koko viikon tosin en kyllä osaa luistella, niin tuolla pysyisi jotenkin pystyssä. Peiliin en edes viitsi katsoa en kotona enkä kyllä bussissakaan, koska maan vetovoima tuntuu miljoona kertaa vahvemmalta erityisesti silmäpussien kohdalla. Tiedän sen jo valmiiksi, joten miksi vaivautua. Saavun työpaikalle räjähtäneen näköisenä, pidän heti ensimmäisenä vessatauon ja yritän saada hiukset epätoivoisesti kuosiin sillä vessojen peileistä näkee itsensä väkisin.

Miten olenkaan ikinä jaksanut peruskoulussa ja lukiossa nousta ylös. Vai jaksoinko? Ainakin kävin koulussa.. Koko päivä menee nykyisin ihan pilalle, jos pitää aamulla nousta aikaisin. Välttelen kuin ruttoa kaikkia mahdollisia kursseja jotka pitäisi valita jos ne alkaa aamulla. Mikä siinä on että kaikki tuntuu aikaisen aamun jälkeen romahtavan? Viikon aikana olen raahannut zombiolemukseni töihin seitsemäksi, ja viisi ensimmäistä tuntia sekä miljoona kahvikuppia myöhemmin olen valmis lyömään hanskat tiskiin koko loppupäiväksi.  Luukulle voisi laittaa "Älä häiritse, työntekijä osaa olla vittumainen" -kyltin ja voisin nukkua takin alla.. Väsyttää, väsyttää ja ennenkaikkea vituttaa. Aikaisten aamujen jälkeen oon niin vihainen että voisin räjähtää jollekin valivali- asiakkaalle päin naamaa. Kun voisikin, en ymmärrä kaikesta russuttajia. Kollegat päivittelee väsynyttä ja kalpeaa olemustani samalla kun itse tekopirteänä palvelevat asiakkaat munkin edestä, oma perberini kun tuntuu olevan superliimalla kiinni tuolissa. Voiko burnoutin saada..viikossa? Sain niin kovan stressin aamuherätyksistä, että ihoni räjähti perinteisesti kasvoista ihottumalle. Well done, asiakaspalvelussahan tämä on kätevää: kun näytät Frankenstainin hirviölle niin kukaan asiakas ei tule luoksesi ja saat vittuuntua ihan rauhassa. 

Onneksi kyseinen keikkaputki tietää edes rahaa, mitään muuta positiivista tässä ei sitten ollutkaan. Paitsi se että tiedossa ei ole hetkeen ihan noin epäinhimillisen aikaista aamua ja CV:ni lihoo taas hieman enemmän. Olen kyllästynyt muiden kyselyihin (turhautuminen tällaiseen asiaan neljässä päivässä?) että miten olen vapaa-aikani viettänyt kun olen päässyt jopa kuudelta töistä. No en mitenkään? En voi käsittää kuka jaksaa opiskella loputtoman pitkän työpäivän jälkeen, lähteä lenkille ja rentoutua. No periaatteessahan rentoutuminen laiskottelu onnistuu ainakin multa, koko loppuilta menee koomassa koneella ja ajatuskin seuraavasta aamusta saa ahdistuksen kuristamaan kurkulla. En selviä edes kauppaan, liian kaukana ja kassit painaa. Tänään kuitenkin yllätin itseni Lidlistä kun siellä oli taas tarjouksia, luoja että se kassi painoi. Väsyin tästä suuresta maratoniin verrattavasta suorituksesta niin, että nukuin kolmen tunnin päikkärit.  Koita siinä sitten enää illan tullen jumalauta saada unen päästä kun kattoo kelloa koko ajan, kaksitoista, yksi, hitto viisi tuntia enää apua, kaksi, miksi en voi nukkua.. Ainiin mutta eihän mun huomenna tarvitse nousta aikaisin. Kouluhommat kaikki rästissä jo nyt, tammikuun alussa ja on sanomattakin selvää etten kykene heräämään kahdeksalta vain opiskellakseni kotona. Viikon jälkeen tuntuu että kasvot ovat rupsahtaneet tästä stressin ja väsymyksen määrästä ainakin viisi vuotta vanhemmaksi, bongaan ihottuman lisäksi muutaman kivan finnikaverin otsasta ja vyötärölle on tullut pieni rengas. Aikainen aamu ainakin mun tapauksessa lihottaa, koska työpäivän jälkeen mun on pakko saada karkkia tai jotain muuta mättöä (en minä sinne kauppaan asti jaksa kävellä, joten täytän varastojani ennen työputkea) koska en kestä. Kaikki tuntuu niin tsiljoonasti vaikeammalta ja hanskat ovat hukassa taas astetta enemmän..  Tietotekniikka, miksi vaikeutat asioita entisestään? Kuvan osoite ei kelpaa, en saa tallennettua kuvia koneelleni, kun kuva on vihdoin koneella en saa rajattua sitä, tämän jälkeen en saa lisättyä. Tunnin tappelun jälkeen se on tossa nyt jotenkin.

MENISIKÖHÄN EDUSKUNNASSA LÄPI LAKIALOITE: KIELLETÄÄN AIKAISET AAMUT LAISSA, KOSKA NE AIHEUTTAVAT VAKAVIA TERVEYSONGELMIA?

Mitäs me kateelliset

Pakko päästä avautumaan meistä suomalaisista, nyt kun havahduin taas tähän todellisuuteen erään nettikeskustelun innoittamana. Jos maailmanlaajuisesti jaettaisiin "maailman kateellisin kansa" -palkinto niin me suomalaiset voitettaisiin ruotsalaiset ja muut kansat siinä ihan kuusnolla. Mikä hitto siinä on, että joka asiasta mitä toisella on pitää olla kateellinen? Miksi pitää pönkittää omaa itsetunto vastaavasti sitten tekemällä muita ihmisiä kateelliseksi? Erityisesti nämä kateelliset näkyvät elämässäni anonyymeinä, jotka kommentoivat toisten blogeihin ilkeästi. Vauvablogien innokkaana seuraajana (älkää vain kysykö miksi, en tiedä itsekään) en vaan voi käsittää, miten jollakin on sydäntä toivoa toiselle ihmiselle keskenmenoa, avioeroa tai mitään muutakaan paskaa. Aina jos kirjoittajalla meneekin joku asia putkeen niin joku tulee kertomaan et eihän toi nyt niin hienoo oo hei tai miten sillä ainakin menee paremmin. Sitten jos kirjoittaja sattuukin kirjoittamaan jotain negatiivista miten puolison virassa toimiva UkkoPertti ei tullutkaan kotiin kolmelta yöltä, niin siellä kommenttiboksissa ollaan taas pätemässä, että "haloo jätä se, kyl mun mies tulee aina kotiin minuutilleen ja jos myöhästyy niin saan suklaataja ruusuja <3". Aina joltain löytyy parempi Hanibubbelsson kun joltain toiselta,  ja ihmisten on pakko päästä jakamaan tämäkin asia, jotta blogin pitäjälle tulisi mahdollisimman paska fiilis. Ruudun takaa muilta myös löytyy paremmat lapset, jotka ovat oppineet puhumaan, kuivaksi ja kävelemään toki alle vuoden ikäisenä ja tämä täytyy tulla aina kertomaan jos joku muu iloitsee muksunsa kehityksestä.

Mulla menee myös IRL hermot tällaisiin ihmisiin, ja tätä ihmistyyppiä on PALJON. Jos kerron, että ostin tossa uuden puhelimen josta olen iloinen, niin täytyy sitten välttämättä jakaa oma mielipide "miten sä tollasen paskan menit ostamaan, siis mä luotan vaan aifouniin" ja lytätä, jyrätä ja tampata se hetken onnellisuus mitä pienestä asiasta voi saada. Muistan kun yläasteella kaverini sai uuden puhelimen kun vanha meni rikki. Hän oli todella köyhästä perheestä, ja sai kuitenkin ihan ajantasalla olevan kännykän itselleen. Eräs NeitiNokkava päätti sitten ilmoittaa koko luokan kuullen, kuinka Mirkku sai todella antiikinaikaisen puhelimen ja hyi kun se on iso. Varmaan Mirkusta tuntui nyt ihan loistavalta.  Miksi ei voi olla avoimesti iloinen toisen puolesta? Jos ei osaa, niin voisiko sitten olla mielummin näyttämättä sitä kateutta ja vitutusta avoimesti. Se että osaa pitää sanallisen arkkunsa tällaisissa tilanteissa kiinni olisi enemmän kuin suotavaa. 

Kun muutin tähän asuntooni, olin iloinen siitä että sain jonkun kämpän. Melkein joka ikiseltä, kyllä luitte oikein: joka ikiseltä, jolle olen kertonut yksiöni koon saan räkäistä naurua niskaani ja pohdinnat siitä miten he eivät itse muuttais ainakaan keskustan ulkopuolelle ja kämpässäkin pitää olla neliöitä vähintään 35, eihän yksi ihminen sinne mahdu muuten mitenkään. Kun olen onnellinen jostain niin onko pakko tulla kertomaan miten itsellä on sitä ja tätä ja miten minun omistamani (tai no tässä tapauksessa vuokraamani) asia on ihan paska? Oikeesti valaiskaa mua, mitä ihmettä ihmiset saa tuolla käytöksellä. Hyvän mielen? No en minä ainakaan saa hyvää mieltä, jos lyttään toisten ihmisten unelmat ja hyvät olot jo heti kättelyssä. Kritiikkiä saa aina antaa,  mutta jos kerron kuinka onnellinen olen kämpästäni niin sitten pitää sanoa että ei mulla ole syytä olla, koska kämppäni on paskalla sijainnilla heidän mielestään ja vieläpä niin pieni, niin kyse ei kyllä enää ole kritiikistä vaan mun mielestä asiattomasta kommentista. Jotta en nyt itse vaikuttaisi maailman puhtaimmalta pulmuselta, niin kyllähän multakin tällasia hirveyksiä sammakoita joskus pääsee, mutta ainakin tajuan hävetä itseäni silmät päästäni ja rueta paikkailemaan puheita "niin siis mut kyllähän sä tollaseen varmaan mahdut ja ei oo paljon siivottavaa"-tai jotain muuta ton tyylistä, mitä olisin odottanut näiltä mielipiteen laukojilta mutta sellaista ei tule. 

Eniten huvittaa jos kertoo ostaneensa jonkun vähän kalliimman ja oikeasti laadukkaan tavaran, ettei sitten koko ajan tarvitsisi ostaa jotain halpaa rytkyä tilalle kun ne hajoavat heti, niin joku tulee sanomaan "aijaa no ihan paskoi ne on, ei sillä että joskus oisin käyttäny mut siis ku mun äitin serkun miehen eksän tyttö on, siis mä ainaki osaan käyttä mun rahani viisaammin" ja ties mitä.  Jos tulen jostain iloiseksi niin onko ihan pakko tulla heti kertomaan miksi minulla ei ole syytä olla iloinen? Kerroin tossa syksymmällä, miten pääsin tekemään keikkailijana tavallaan lähihoitajan töitä eräässä palvelutalossa. Mun mielestä se on tosi hieno juttu, koska mulla ei ole alan koulutusta mutta kuitenkin työkokemusta alalta paljon. Olin oikeasti ylpeä siitä, että pääsin sinne ja vielä hoidin hommat sujuvasti eikä ongelmia ollut. Siis hyyyyi miten sä kehtaat pyyhkii jonku toisen persettä, mä en ikinä alentuis tollaseen. Joudutko näkee..no..siis..niiden....s-e-n? - on hyvä esimerkki niistä lukuisista kommenteista jotka tulivat ja veivät ylpeyden ja ilon multa pois. Toki pari tuli kertomaan että nostavat mulle hattua, mutta todellakin vain pari. Pahin kommentti minkä ikinä milloinkaan olen saanut, on ollut että ajattelenko seksuaalisesti näitä potilaita. Tähän taas minä vastaan että hyi helvetti.

Miten ihmiset jaksavat olla niin helvetin lapsellisia.

Lonely

Mulla on niin orpo olo. Tein juuri tällaisen yleispätevän diagnoosin, joka toteutuu ainakin mun kohdalla: mitä pidempään on vanhempien luona, sitä rankempi on paluu arkeen. Kun on ollut 1,5 viikkoa jossain kaukana kotoa rentoutumassa niin kotioven aukaistessa tulee kyllä pudotus maan pinnalle.  Uuden vuoden jälkeen olin taas kuolla tylsyyteen, viihdyin kotona jopa pari päivää. Ratkaisin asian, no menemällä jälleen vanhemmille. Onneksi isäni tarjoutui maksamaan liput, ja oli mulla ihan hyvä syykin käydä siellä urheiluleirillä seliseliseli.

Oikeasti, tämä olo on ihan järkyttävä. En missään nimessä haluaisi enää tämän ikäisenä asua vanhempieni kanssa. En todellakaan, vaan suht säännölliset visiitit sielläpäin riittää. Enkä mä kotipaikkakunnalla mitään tekisikään, siellä on niin kuollutta eikä mitään kouluttautumismahdollisuuksia. Oon asunut yksin jo monta hassua vuotta.. Silti olen niin yksinäinen. Parisuhteessa tämä homma oli iisiä: poikkiksen seurasta vanhempien seuraan ja takaisin kotiin poikkiksen kainaloon. Vähän pitsaa ja karkkia, hyvä leffa + pusipusit ja ai että kun oli ikävä. Nyt vaan avaan kotioven ja täällä odottaa karmaiseva tyhjyys sekä jääkaapissa että ympärilläni. Kukaan ei ole iloisena moikkaamassa oven takan ja kysymässä miten matka meni ja mitä kaikkea tein. En kuule keneltäkään, että kiva kun tulit takaisin. Voin olla poissa 1,5 viikkoa, eikä kukaan oikeastaan kaipaa mua sinä aikana. Haluaisin jostain kuulla sanat minulla oli ikävä sinua. 

Mun vanhemmat tarvitsevat mua, tyttärenä. Kukaan muu ei muuten taida tarvita mua. Sniff ja boohoo. Tämän päivän kyynelistä voisi taas antaa vettä vaikka Afrikan lapsille, niin paljon niitä on. Edes tee, kahvi tai mikään muukaan tunnu auttavan tänään. Oloni voisi tiivistää yhteen sanaan: turha. Miksi tällaiset päivät ovat olemassa?

Onnen hippusia

Uuden vuoden krapula näytti laantiumisen merkkejä vasta illalla, en ymmärrä miten olen tullut näin vanhaksi. Oon havainnut saman ilmiön aina, että krapulassa alan pohtia syvällisiä. Mitä kauemmin se kestää, sitä pidempään ehdin mietiskellä syvällisiä. Siinä vaiheessa kun muut nukkuvat olojaan pois niin mun pää käy läpi neuroottisesti asioita laidasta laitaan, eilen esimerkiksi mulle tuli vilpitön tarve perustaa maatila alpakoille. Saan ihan hulluja päähänpistoja, tosin tapahtuipa eilen jotain erilaistakin tässä päässä. Ajattelin asioita, ja totesin että olen aika rikas. En tosin sillä perinteisellä tavalla.

Vaikka olenkin vähän elämästä kärsinyt, niin totesin eilen että päivääkään en vaihtais pois. En päivääkään. Kamala klishee, mutta koen että ilman esimerkiksi NeitiSäälittävää ja sitä sotkuista ihmissuhdetta en olisi tällanen ihminen kun oon nyt. En mä haluaisi olla sellanen, joka ei oo kokenut tän maailman nurjaa puolta. Olisin varmaan äärimmäisen pinnallinen ihminen. En itse asiassa ole enää kateellinen ihmisille, jolla on aina ollut kaikkea ja kaikki hyvin. Sitäpaitsi, mullahan on jo kaikkea! Okei, ehkä haluaisin vakaamman tilanteen hänen kanssaan tai oikeasti parempia kaverisuhteita. So what. Nää asiat ei kuitenkaan muodosta koko mun elämää, koska onhan elämässä paljon muutakin. Olen menettänyt terveyteni ja saanut sen jollain asteella takaisin, mistä olen todella onnellinen. Terveyttä arvostaa oikeasti vasta sitten kun sen menettää, kaikkihan sitä aina hokee mutta ainakin mun kohdalla tämä lause on pätenyt. Tuntuu hyvältä että voin tehdä jotain. Voin käydä suihkussa ilman kipua! En myöskään näytä rupikonnalta vaan ihan tavalliselta tyypiltä. Voin nähdä kavereita ilman pelkoa siitä, että ihmiset spekuloivat mahtaako minusta tarttua joku rutto ja "hyi yök sun naama" -kommenttejakaan ei ole hetkeen sadellut. *Koputtaa puuta*.

Mulla on myös katto pään päällä, enkä ole asunnoton. Asunnottomuus on ongelma pääkaupunkiseudulla kun tosi vaikea löytää yhtään minkäänlaista asuntoa. Myöskin vaatteita, kenkiä, laukkuja ja muuta materiaalista hömppää löytyy, joten en nyt hetkeen tarvitse mitään uutta. Ei mene rahaa sellaisiin. Ainut mikä multa puuttuu tällasista elämän matariaalisesta puolesta on raha. Tilillä olevat rahat eivät kuitenkaan tee mua onnelliseksi. Rahalla saa kivoja asioita ja elämä helpottuu kyllä kummasti jos sitä on, mutta en usko että olisin yhtään onnellisempi jos mulla olis järkyttävästi rahaa ja voisin aina ostaa mitä nyt sattuu huvittamaan. Tietysti mäkin haluan omistusasunnon, auton ja muuta kivaa.. Sitten joskus. Oikeasti tällasena opiskelijana mulle riittää, että saan itseni elätettyä. En ole koskaan ollut merkkivaatteiden tai muiden kamalan kalliiden asioiden perään. Mitä vanhemmaksi oon tullut, sitä helpommin oon ilahtunut kotona keitetystä teestä eikä mun ole tarvinnut mennä överikalliiseen kahvioon juomaan sitä saadakseni saman nautinnon.

Mulla on myös maailman paras perhe, enkä heitä vaihtaisi pois mistään hinnasta. Olen tosi kiitollinen mun vanhemmille, että tarvittaessa he voivat sponssata/lainata puuttuvat eurot vuokraan jos tilanne sitä vaatii. Eli tämän voisin kääntää niin, että mun ei tarvitse pelätä maksuhäiriömerkintää koska voin kysyä heiltä lainaa ja tiedän, että he auttavat. Myös vanhemmat maksavat mun ihanan ja erittäin rakkaan harrastuksen. Ei kaikilla ole mitään intohimoa. Mulla on ensimmäistä kertaa vuosiin johonkin asiaan intohimo, ja se tuntuu ihan helvetin hyvälle. Saan asioista nautintoa, enkä tarvitse siihen aina toista ihmistä. Mun onnellisuus ei siis enää täysin riipu miehestä, vaan mulla on elämässä muutakin sisältöä mikä lienee ihan tervettä.

Joku fiksu muuten sanoi joskus, että onnellisuus ei ole päämäärä vaan tapa elää. Fiksu tyyppi, sanon minä.

Teatteria

Jääkaapissa häämöttää vain valo, ja vatsa huutaisi krapulamättöä. Pitikin unohtaa, ettei tänään ole edes pienimmät ryöstökalliit kaupat auki. Miten vain, en tiedä jaksaisinko edes tehdä pyhiinvaellusta lähikauppaan. Heräsin muutama tunti sitten, muistona eilisestä naamalle levinneet meikit ja aivoja halkova päänsärky. Pitäisi pakata urheiluleiriä varten, lähtö on huomenna. Oi kyllä, minä urheilen! Nyt on tosin vähemmän liikunnallinen olo..

Olipahan mielenkiintoinen ilta taas, ei voi kyllä todeta muuta. Koska kaikki olivat sopineet jotain lukiotuttujensa kanssa, sain kutsun eräisiin bileisiin joista en tuntenut kuin pari ihmistä. Menin sitten toisen näistä luokse alottelemaan, ja se oli virhe. Oon niitä ihmisiä, jotka ymmärtää toisten ulkonäkökriisejä ja musta huokuu sympatiaa. Tiettyyn pisteeseen asti. Sitten kun se raja menee yli niin kunnolla meneekin. Tämä lady järjesti "rumuudestaan" sellaisen teatterin (huom, laittautui kolme tuntia) miten ei voi lähteä, sai itkupotkuraivarit lattialla ja odotti poikaystäväänsä siihen lohduttamaan. Et sinä rakas ole ruma, no oonpas yhyy vittu!!!  Kuulin kun se puhui jonkun kans puhelimessa, ja sanoi siis on Jessika tääl alottelee, ei sil kato ollu mitää muut vaihtoehtoo ku tulla tänne. Kutsuko tuo mut perkele sinne säälistä :D? Miten niin "ei ollut muuta vaihtoehtoa"? Vitustako se mun vaihtoehdot tietää. Samalla itse vaan möllötin ja join siideriä ennätystahtiin, jotta vihdoin saataisiin ahterimme sinne bileisiin. Siellä tämä leidi sitten jatkoi tota valitustaan miten on rumat hiukset (kiitos vain, minähän ne sinulle jouduin laittamaan kun et itse osannut) ja blaablaablaaa.

Mä en ole koskaan ymmärtänyt tollaista huomiohuoraamista, kun tää ihminen siis tietää olevansa ihan perusnätti, enkä ihmettelis vaikka se joskus sanoiskin valittavansa vain huomion vuoksi. Lopulta mulla kilahti sen verran pahasti yli, että vaihdoin bileitä kun en jaksa tuota ikuista valitusta. Mä tulin pitämään hauskaa, painu sinä sitten kotiin sen naamasi kanssa. 

Tein mysteerisen katoamisen sitten toisiin bileisiin. Ehkä olen itsekäs tai itserakas, en tiedä. En vaan jaksa olla mikään tollanen roskaämpäri jolle valitetaan niin naurettavia asioita yhyy mun hiukset on niiin lyhyet (yltää vittu alaselkään, tosi lyhyet joo).  

Toisissa bileissä olin minä ja viisi pariskuntaa. Jep. Siellähän ne sai sitten kunnon riidat aikaiseksi joka asiassa. Tässä vaiheessa olin jo niin humalassa ja olo alkoi olla aika kehno niin lähdin sitten kotiin.

Kotimatkalla bussissa katselin sitten pareja ja kuuntelin angstimusaa. Niin ikävä häntä, niin ikävä läheisyyttä. Tänä vuonna päätin alkaa työstämään tätä, että osaisin olla vähän enemmän yksikseni niin että viihtyisin.

Oli erilainen uusivuosi kun koskaan aiemmin, ja tästä opittiin jotain. Ainakin opin sen, että en lähde ton yhden kans enää yhtään mihinkään enkä halua sellaisiin bileisiin jossa muut ovat kultapuppelin kanssa ja minä sinkkuna. En mä nyt silti ulkopuoliseksi jäänyt, ihme kyllä. Mutta en silti halua ottaa kantaa näin "Ukko-Petteri käyttäytyy musta niin oudosti, kato sitä.. ootko samaa mieltä?" -neurooseihin koska mua ei vaan yksin kertaisesti kiinnosta.

Olen kyllä tyytyväinen että lähdin kotoonta pois, saavutus tämäkin. Huomenna sitten kohti leiriä!! Puuh, kuka pakkaisi kamat mun puolesta ja tiskaisi.. Laiskottaa..