2012

Kohta on tämä vuosi lopuillaan, ihan hullua miten nopeasti aika menee. Vastahan oli maaliskuu, ja elämä oli kerrankin rauhallista ilman sen suurempaa draamaa. Enpä tuolloin vielä tiennyt mitä tulee tapahtumaan. Onneni oli täysin hänestä riippuvainen. Kaiken tän hulluuden jälkeen pieni irtiotto omasta elämästä kuullostaisi houkuttelevalta. Unissani olen ihan joku muu ja jossain ihan muualla. Itseään ei kuitenkaan pääse pakoon vaikka kuinka haluaisi. Yritän kovasti tehdä töitä sen kanssa että mä ansaitsen olla onnellinen itseni kanssa ja olen oikeasti ihan hyvä tyyppi. Miksi aina pitää löytyä joku kusipää joka murskaa tän "haaveen"? Oikeesti, mitä hiton järkeä on elämässä jos ei ole itsensä best friend forever? Tänä vuonna olen juuri _jatkuvaan_ itsetuntoni tallaukseen kyllästyneenä menettänyt yhden parhaimmista ystävistäni, kutsutaan häntä nyt ystävällisesti nimellä NeitiSäälittävä.

Tämä neitokainen tuli elämääni muutama vuosi sitten, ja voi miten ihana hän olikaan. Oikein sielunkumppani! Niin samanlainen elämä, niin samanlaiset ongelmat. Rakastin niitä meidän kahvihetkiä, jossa avauduimme muista kanssatallaajista ja samassa kanootissa olevista. Minä kuitenkin yritin tosissani opiskella ja elää mahdollisimman, noh, normaalia elämää. Vaikkakin olin päästäni jotenkin vinksahtanut, koin jo silloin ansaitsevani vain parasta. Tai ainakin parempaa. Mielestäni kenenkään ei tule kärsiä syömishäiriöstä, ja itsekin tajusin sen että jos joskus haluan elää kuten "normaalit" niin mun on jo aika jättää sairaus taakseni. Menin kohti unelmiani, hän vajosi mielensä kanssa alimpaan helvettiin. Vittu ihan oikein sen jälkeen mitä mulle teki.

Ihan aluksi hän alkoi vertailla meidän vartaloita. Ahdistuin tästä tosi paljon, koska olin jo parantunut syömishäiriöstä ja minua ei hevonvittuakaan voinut kiinnostaa hänen vaatekokonsa. Olin jatkuvasti tiimalasin alla, hän jatkuvasti kyseli painoani ja oli muutenkin sairaalollisen kiinnostunut mun vartalosta ja sen koosta verrattuna sen omaan. Hän sekosi vain enemmän ja enemmän, koska en ainakaan toistaiseksi enkä koskaan haluiskaan ole lihonut ylipainoiseksi anoreksian jälkeen, vaan olen itse asiassa ainakin painoltani huomattavan hoikka. Kaikinpuolin oon alkanut olemaan sinut mun kehon kanssa, uutta vartaloa minä en tule saamaan joten fuck off kaikki. No joka tapauksessa hän sitten alkoi olemaan todella kateellinen kun olin jo terve (mitä hän kyseenalaisti koko ajan ja se oli äärettömän rasittavaa) ja hän edelleen sairas. Ja minua isokokoisempi. Paljon isokokoisempi. Se taas ei ole minun vikani, etten koskaan tähän astisessa elämässäni ole ollut pullukka muuta kuin omassa päässäni enkä minä ala itseäni lihottamaan siksi että joku mieleltään vitunsairas saa siitä nautintoa.

Sitten oli flip! vaan niin se sekosi. Hän saattoi keskellä yötä soitella tappavansa itensä, ja vaikka kuinka otin etäisyyttä niin hän käytti mua omana roskasäiliönään, jolle kertoi kaikkein synkimmät salaisuutensa (en ymmärrä miksi ei voinut sitten valittaa läskeistään ja lääkkeiden yliannostuksestaan ihmisille joiden kanssa oli enemmän tekemisissä). Ei siinä vielä mitään, kyllä mä jaksan kuunnella tai ainakin esittää että mua kiinnostaa. Eihän ystäviä jätetä pulaan kun elämä menee vituilleen? Eihän? Ongelmaksi tuli kuitenkin että tämä suhde oli kaikkea muuta kuin palkitseva, sillä oli vissin vähän eri käsitys mitä tarkoittaa ystävyys tai kaveruus. Jessika idioottina jaksoi tsempata. Kerro vaan Jessikalle, kyllä Jessika kuuntelee. Koitin olla tukena, mutta aina kun mulla meni hyvin niin NeitiSäälittävä haukkuu minut rumaksi ihosairauteni takia, kertoi päin naamaa kuinka ansaitsen kaiken pahan ja miten kuolema olis mulle oikein. Jatkoin ja jatkoin tätä suhdetta, enkä enää ymmärrä miksi. Itsetuntoni on palasina ja sielu täynnä haavoja, hänen sanat tulevat mieleeni yhä uudestaan ja uudestaan. Lopulta vihdoin mulle riitti, ja katkaisin välit tossa puoli vuotta sitten. En ole katunut hetkeäkään, sillä ei mun tarvitse kuunnella tollasta kusipäistä paskaa enkä mielestäni ansaitse tollasta kohtelua. Säälittävä jatkoi kuitenkin stalkkaustani, tosin luojalle kiitos vaan hänestä ei ole kuukausiin kuulunut mitään. En muuten koskaan kertonut hänelle erostani. Voi vittu miten se olis ollut iloinen.

Ensi vuonna haluaisin löytää oikeita ihmisiä elämääni, enkä tollaisia aivottomia urpoja joihin kiinnyn ja joita autan, mutta mitään en saa takaisin. Tuntuu että normaalien tai edes suht normaalien ihmisten löytäminen on niin saatanan vaikeaa. Aina saan itselleni vaan harmia kaikista ihmissuhteista, oikeesti. Tutustuin äskettäin taas yhteen kivanoloiseen tyttöön ja jo nyt olen menettänyt hermot sen kanssa. Jos me ollaan kavereita, niin ei sen tarvii koko ajan raportoida mitä hän ja ah-niin-ihkupoksuraksumusmus-miehensä tekee. Mulle ei tulis mieleenkään jos joku kaveri eroais, mennä koko ajan sille sit sanomaan että "mä ja mun mies ollaan tänään.." "mä ja mun mies" "mä ja mies" uskon jo että seurustelet mut kai sulla omassaki päässä jotain liikkuu?! Tuntuu että en jaksa oikeesti kuunnella enää, varsinkaan kun mitään ei voi tehdä ilman ukkoa tai ukon rahoja. Toki olen hieman katellinen ja katkera, kun hänellä ylipäänsä on mies ja vakaa parisuhde. Tosin itse en enää alistuisi tossun alle ja unohtaisi muuta elämää miehen rinnalla. Joten periaatteessa..en ehkä olekaan kateellinen. Olen alkanut ottaa nyt tähänkin henkilöön vähän etäisyyttä, lähinnä siksi että mua rasittaa. Ihan kuin se "leveilisi" että sillä on mies ja kato vaan miten mulle kävi.

Vuosi 2013 on nyt parempi sit olla kans parempi kuin tämä vuosi!! En halua enää yhtäkään oikeasti sekopäätä mun harteilleni, niistä ei seuraa mitään hyvää.. Mitä järkeä on olla sellasissa ihmissuhteista, jotka ei "hyödytä" mitään? Joista saa vaan paskaa niskaansa eikä ne palkitse millään tavoin? No ei mitään. Vuonna 2013 minä haluan heivata tällaiset ihmiset niin kauas helvettiin kun pippuri kasvaa.

Joten urpotonta vuotta 2013 mulle!

Opiskelijan "rikkaudet"

Olen pohtinut tässä parin pävän aikana pääni hulluksi puhki näitä joka opiskelijan/pienituloisen rakastamia raha-asioita. Arki koittaa, halusin tai en.. Jokaiselle kohtalotoverilleni kilahtaa aina syyskuusta toukokuuhun mukavat 470 euroa (huom: maksimissaan) ystävältämme Kelalta. Eräs mun ah-niin-ihanista työtovereistani jaksaa aina muistuttaa opiskelijoiden elämän helppoudesta.

Vitun kermaperseet, te saatte edes jotain tukia, kun minä olin nuori opiskelija silloin dinosauruksien aikaan ni ei meillä mittään tukia ollut! Kaikki teille tulee valamiina pöytään ja kehtaattekin valittaa, miettikää millasta elämä muualla ois jossa ei oo ees opintotukkee!

 ..tsirp tsirp ja lässynlää. No meneppä sinä fossiili sitten sinne dinosauruksien ajallesi vaan, tämä on nykypäivää. Olen kyllästynyt noihin kommentteihin miten meillä opiskelijoilla ei oo mitään oikeutta valittaa. Tätä mieltä tuntuu olevan aika moni muukin urpopällipää tyyppi tässä maassa. Itse en huikealla opintotuella maksa edes vuokraani :D. Kerrassaan helppoa nää raha-asiat, jotta saisin edes vuokran plus laskut maksettua niin mun pitäisi tienata kuussa 200e suoraan käteen. Voi aika, kunpa sinua olisi paljon enemmän! No ei ole mahdoton homma, te nykyajan urpot kun ette osaa töitä tehdä ja ootte niin nirsoja vittu menkää itteenne, ei noin nuoret tarvii sitä lepoa kuten vanhemmat ihmiset!!!!

Paitsi että:
1) Opiskelut ainakin mulla kärsii, ja olen jo pelkkien opiskelujen kanssa jaksamisen äärirajoilla.
2) Toki jotain ruokaakin olisi ihan kiva joskus saada.. Allergioiden takia en muutenkaan voi syödä ihan mitä sattuu, ellen sitten halua päätyä sairaalaan jossa vuorokausi maksaa yli 30e. Jätetään välistä tällä(kin) kertaa.
4)Sairauksieni vuoksi jo lääkkeet maksaa useamman kympin kuussa, sekin vielä.
5)Olen aina ollut sellainen ihminen joka tarvitsee aikaa myös levätä. Tunnen jatkuvasti huonoa omatuntoa ja epäonnistumista siitä, etten ole koskaan ollut tehotyttö joka jaksaa mitä vain väsymättä. Olen aina palanut helposti loppuun. En kestä painetta kovinkaan kauan. Tulen hulluksi jos en saa levätä kunnolla paria päivää viikossa.

Tilanne on mulle aika uusi, koska juuri erottuani (?) hänen kanssaan olen ensinmäistä kertaa koskaan muuttanut yksin asumaan yksityiseen vuokrakämppään. Opiskelija-asuntoa en olisi voinut saada alueelta jolta tarvitsen (sanokaa mitä sanotte, mutta minä en kestä matkata koluun ja harrastuksiin yli 1h/suunta monella eri kulkuvälineillä). Kapunkikaan ei tullut tässä asiassa vastaan, joten oli pakko ottaa ensimmäinen asunto minkä sain. Voi luoja sitä vakuuttelun määrää. Suurin osa vuokranantajista ei edes vastannut viesteihini, kuka nyt haluaisi opiskelijan jonka tulot kattavat just ja just vuokran? Useammalla luki jo ilmoituksessa, että otetaan vain työssäkäyvä vuokralainen. Pick me! Pick me! Mähän olen työssä käyvä!! Ainiin mut se opiskelijastatus.. no se nyt on vaan öööh tollanen pikku mutta. Sain lopulta yhden kämpän lupailemalla ja vakuuttelulla, ja vuokran antaja on ollut koko ajan kuin haukka perässäni. Hän jopa pohti aluksi, pitäisikö vanhempieni nyt allekirjoittaa myös sopimus. Anteeksi mi-tä? Luuleeko joku tosissaan, että kukaan kahdenkympin ylittänyt, wannabe itsenäinen aikuinen tahtoo mamin ja papin nimen omaan sopimukseensa. Kolahti kyllä itsetuntoon ja pahasti. Koen olevani saamaton koska en jaksa (eikä töitä olisikaan) tienata opintotuen lisäksi 600e/kk jolloin kuukausituloni olisi huikeat 1000e/kk ja yli puolet siitä menisi silti luukkuni kuukausimaksuun.

Olen ihan vakavissani alkanut miettimään, pitäisikö nostaa opintolainaa. Periaatteesta en sitä haluaisi nostaa.. Eihän kellekkään saikulla olevalle sanota, että no ota laina elämiseen ja maksa sit kun oot terve. Myönnän olevani katkera, kun tuilla elävä ex-ystävä elää hulppeasti stadin keskustassa ja rahasta ei ole pulaa. Eikä sen päivisin tai öisinkää tarvii mitään tehdä elantonsa eteeen, kyllä tämä yhteiskunta maksaa hänen lääkkeiden väärinkäytön ja viinat. Itse taas samaan aikaan raadan perseeni ja pääni ruvelle, jotta saisin edes vuokran ja laskut maksettua. Olen tällä tyylillä nyt muutaman kuukauden elellyt, ja olen jo nyt burnoutin partaalla..

Tietenkään en ole kenellekään kateellinen ongelmista tai sairauksista, niitä kun meikäläiselle on suotu jo ihan omastakin takaa tarpeeksi mutta menetän hermoni jokaiseen feispuuk- statukseen jotka kuuluvat kutakuinkin näin: "TOIMEENTULOTUKII! Jee se tuli tänää ja nyt shoppaamaan uusia vaatteita ja sen jälkeen Stockalle syömään :)" jnejne. En ymmärrä miten joku kehtaa edes lesoilla sillä että elää täysin tämän yhteiskunnan varassa. Joskus se nyt vaan on pakko, mutta en mä silti kuuluttelisi sitä koko kansalle..Vituttaa kun ex-ystäväni kaltaiset elävät  MINUN VERORAHOILLANI jota maksan kyllä myös siitä suurensuuresta opintotuesta vain että hän pääsisi tuhlaamaan sinne Zaraansa rahojaan joka kuukausi. Itse olen kerran ollut saikulla masennuksen takia, ja häpesin syvästi sitä miten tililleni tuli mieletön summa jos opintotukeen vertaa.. En koskaan kertonut tästä kenellekkään, kerroin saavani vain "jotain tukia". Mulla ei ole mitään sitä vastaan, että vähäosaiset saavat tukia. Meidät opiskelijat nyt on vaan tässä unohdettu, ja eniten mua ärsyttää nämä joidenkin piilovittuilut siitä, miten rahaa tulee kun ei mitään sen eteen tehdä. Tällaisia ihmisiä on omassa lähipiirissäni vaikka muille jakaa.

Olen miettinyt myös, pitäisikö pitää opiskelusta kokonaan välivuosi ja yrittää saada säästöön jotain rahaa. Toisaalta tämä ei ole järkevää mitenkään koska haluan vaan äkkiä helvettiin pois koulusta ja "oikeisiin" töihin.

Tästä nyt tuli tällainen kunnon ruikutus.. Välillä toivon, että yön aikana mun kaktus muuttuisi rahapuuksi ja siellä olisi muutama parinkympin seteli..

Relax, take it easy

Tuo otsikossa oleva vanha Mikan laulu on soinut päässäni jo monta päivää :). On ihanaa kerrankin vain olla eikä tarvitse lukea tenttiin tai olla töissä. Kyllä sitä nykyään yksinasuvana osaa arvostaa seuraa ihan toisella tavalla. Olen kyllä onnekas, kun olen saanut näin mahtavat vanhemmat! He ovat olleet nyt tukenani kun on ollut vaikeaa.. Olen oikeastaan aina kertonut heille kaiken, tosin nyt elän pienen salaisuuden kanssa enkä oikein tiedä mitenkä senkin ottaisi puheeksi.. Lomissa on tosiaan se huono puoli, että en osaa heittää aivojani narikkaan. Korvessa kun ei ole mitään tekemistä niin ehtii sitten ajatella kaikkea turhaa. Porukkani luulevat, että minun ja hänen juttu on lopullisesti ohi. Varsinkin isäni jaksaa kommentoida miten ansaitsen parempaa ja miten hän on saamaton vellihousu. Ihmettelvät kuinka hyvin otinkaan tämän jätetyksi tulemisen.. Voi kunpa tietäisivätkin totuuden, että haluan edelleen hänet takaisin ja meillä on ollut jotain juttua. Kuitenkin hän kohtelee mua niin mahdottoman huonosti välillä ja käyttäytyy todella itsekkäästi. Yritän ajatella, että hän tarvitsee vain tilaa ja koitankin hillitä hieman itseäni.. Haluaisin vain hänet takaisin sellaisena kuin hän joskus oli. Tuntuu että hän haahuilee vain, ja on siksi niin vittumainen kaikille ja purkaa sen myös minuun. Itse kun koitan ottaa asiat positiivisesti, en enää ihan oikeasti jaksa saada kamalia raivoja paskasti menneen työpäivän takia. Hänellä silti tuntuu olevan joku "oikeus" purkaa nämä asiat muhun, mikä näkyy juuri tiuskimisena ja loukkaavina sanoina. Silti mulla sitten ei ole oikeutta tiuskia hänelle? En kyllä haluaisikaan, koitan olla kypsä ihminen ja miettiä miltä toisista tuntuu jos vedän kilarit yhdestä ylimääräisestä tekstiviestistä tai jostain muusta aivan naurettavasta.

Täältä maalta käsin en voi asialle kyllä oikeastaan yhtään mitään, joten miksi ihmeessä aivot sitten ei voi lakata ajattelemasta häntä?! Siis viime yönä ajattelin kolmeen asti mitä ihmettä tekisin hänen suhteensa kun tämä rakkaus tuntuu välillä niin mahdottomalta. Kiitokseksi näistä ajatuksista, hänen perheensä vieraili sitten koko loppuyön taas unissani :D. Oon miettinyt ihan vakavissani, että pitäisikö mun puhua lääkärilleni näistä ajatuksista.. En ihan oikeasti saa muuta ajateltavaa. Ehkä se johtuu tämän tilanteen epävarmuudesta, kun en tiedä yhtään missä mennään. Mutta parempi kai se on ottaa ihan rauhallisesti...

Mun ei ollenkaan pitänyt taaskaan tulla kirjoittamaan mitään miesjuttuja. Eli diagnoosina, en todellakaan saa ajatuksiltani rauhaa missään tilanteessa.. Ajattelin kuitenkin, jos olisin tänään reipas ja menisin ihastelemaan talvista maisemaa ja syön loppuun joulusuklaat.. Ajattelin myöskin tehdä kaikkea tyttöhömppää, jos mielikin piristyisi kunnon kauneushoidoista saunassa. Illan kruunatkoon sitten Harry Potter ja Feeniksin kilta. Miksi ihmeessä eilen tuli Azkabanin vanki, mihin tästä välistä katosi Liekehtivä Pikari?

Blogien seuraamisesta

Haluan vielä kiittää paria ihanaa jotka kommentoivat viimeisintä postaustani <3. Olen otettu jokaisesta puumerkistä, ja käyn tietysti kurkkimassa myös teidän blogeja ihan vaan koska olen utelias ja etsin aktiivisesti uutta luettavaa. Kuitenkaan en tällä tunnuksella näillä näkymin liity blogien lukijaksi. Tiedän, että tämä kuullostaa neuroottiselle ja vainoharhaiselle, mutta en tosiaankaan halua tulla tunnistetuksi.

Viimeksi kun pidin blogia seurasin tietysti tunnukseni kautta myös muita blogeja ja harrastimme blogien pitäjien kanssa ahkerasti kommenttien vaihtoja. No yksi entinen ystäväni sitten luki samoja blogeja, piirit kun ei pk-seudun syömishäiriöisten kesken ole järin suuria. Postauksien aiheet olivat meillä kuumia keskustelun aiheita kahvikupposen äärellä, ja pohdittiin siinä samalla myös bloggaajien asiat läpi. Siitä hän sit laski yksi plus yksi yhteen ja tunnisti minut blogistani sen perusteella, mitä blogeja seuraan ja kyllähän tekstitkin oli aika ilmeiset.. Opin tästä, että pitää olla varovainen mitä nettiin kirjoittaa. Olin nimittäin avautunut kyseessäolevasta tyypistä blogissani, ja voi luoja minkä paniikin sainkaan aikaiseksi kun tajusin että se lukee mun blogia ja tietää kuka olen. No koska tämä neitokainen ei ollut eikä tule olemaankaan se penaalin terävin kynä niin ei hän sitten tajunnut että tosiaankin puhuin hänestä. Seuraan siis samoja blogeja edelleen ja niin varmaan hänkin, joten jouduin tosiaankin tekemään uuden tunnuksen että voin kirjoitella vapaasti.

Tämän henkilön kanssa emme ole enää minkäänlaisissa väleissä, emmekä tule kyllä koskaan olemaankaan. Onneksi tyyppi on jättänyt minut vihdoin rauhaan.. Törmäsin häneen kaupungilla tuossa vähän aikaa sitten, ja meni kyllä päivä siitä oikeasti pilalle.

Toivon, että ymmärrätte. Tämä ihminen teki elämästäni niin vaikeaa ja olen edelleenkin haavoittunu hänen jäljiltään, joten en todellakaan ota mitään riskiä tämän asian kanssa. Oikeastaan, mua ei paskaakaan kiinnosta vaikka se tietäiskin mun asiat, tosin ne eivät hänelle tokikaan enää kuulu. Ongelmana on, että tämä ihminen on sairas. Tiedän, että hän on minun nimelläni levitellyt netissä jotain paskaa ja en halua tietää miten kävisi jos hän lukisi tätä.

Blogien seuraamista varten mulla on ihan eri tunnus, tosin tällä tunnuksella varmaan tulen kommentoimaan jotta muutkin voi seurata minun elämääni. Vai voiko blogeja seurata jotenkin salaisesti niin, etten näy lukijapaneelissa? Silti tuntuu vähän hölmölle, koska minulle ainakin jokainen lukija on ollut aina tärkeä ja tieto siitä, että jotkut lukevat juttujani vaikka itselleni olen aina kirjoittanut. Tuntuu ärsyttävälle pelata kahdella tunnuksella tätä hommaa, joten jos jollain on tähän joku ratkaisu niin otetaan ilomielin vastaan!

Olen varmaankin ylivarovainen ja nauratan itsekin itseäni, mutta tämän henkilön suhteen ei ole paljoa nauramista koska hän pystyy ihan mihin vain. Mutta se olkoon sitten eri tarina :).

hyvää vappua eiku..

Se ois jouluaaton paikka sitten. En oikeastaan odottanut tältä joululta, noh, mitään. Jätetyksi tuleminen tässä syksyn aikana ja rahahuolet on vienyt kyllä tehokkaasti joulumielen kauas pois. Pakenin hössötystä vanhemmilleni, ja yleensä ollaankin yritetty olla vaan perheen kesken ilman mitään stressiä..

No sanotaanko että ei tää ihan putkeen mennyt, no mikäpä mulla meniskään :D? Aamulla en suostunut edes nousemaan sängystä, väsytti niin kamalasti kun sain taas eilen itkeä itseni uneen.. Mulla on kamala ikävä eksääni, tosin ei meidän juttu ainakaan vielä ole kokonaan ohitse muttei todellakaan olla yhdessä. Meillä on jonkin sortin seksisuhde tai jotain vastaavaa. Ei nähdä kovin usein ajanpuutteen vuoksi ja molemmat tarvitaan omaa aikaa nyt tosi paljon. No koko joulun olen sitten ollut vaan muistojen vallassa ja muistelin niitä meidän jouluperinteitä jota ei tietenkään enää ole. En uskonut, että ottaisin tämän joulun ihan näin raskaasti.. Varsinkaan kun en ole mikään älytön joulufriikki.

Olen kuitenkin yrittänyt unohtaa hänet mielestäni, ja onnistuinkin siinä aamupäivän aikana hyvin. No tietysti hän teki pakollisen joulupäivityksen faceen, jossa oli kuva hänen sukulaisistaan. Mulle iski niin hirveä ikävä heitä ja ennen kaikkea kamala kateus, itse kun en koskaan ole sukujouluja viettänyt paitsi heidän kanssaan.

Sarvi rupesi kasvamaan otsaani viimeistään siinä vaiheessa kun kinkku epäonnistui ja viinikin oli pahaa. Tässä vaiheessa rupesin jo itse vittuuntumaan negatiivisesta olostani ja piristykseksi päätin ottaa oikeen kunnon joulusaunan.. Lahjoihin vanhemmat olivat oikein tyytyväisiä, itsekin yritin olla omiini. Vaikka en saanutkaan juurikaan toivomiani lahjoja (kirjailijat meni oikein, kirjat väärin jne) en silti halua olla kiittämätön vaan olen erityisen iloinen viidestäkympistä jonka sain ainoalta sukulaiselta, joka ei inhoa mua. Saanpa ainakin matkakortin ladattua!

Mitenköhän sitä uuttavuotta sitten juhlitaan, kun tilillä 20€..  Jäin ilman seuraa uutenavuotena, mutta sain oudon kutsun bileisiin josta en tunne oikein ketään. Meinasin kyllä mennä tsekkaamaan, en mä nyt kotiinkaan halua jäädä itkemään! Saa nähdä tuleeko jotain draamaa aikaiseksi...

Let's get started

Tämän blogin pääosassa olen minä, reilu kakskymppinen korkeakouluopiskeija, jonka elämää varjostavat meneisyyden ja nykyisyyden kummitukset. Blogia kirjoitan ensisijaisesti vain itselleni, koska mikäs sen parempaa kuin vuodattaa outoa elämää nettiin anonyyminä. Olen tarkka yksityisyydestäni, joten en kerro tarkkaa asuin-/opiskelu-/työpaikkaa. En halua kirjoittaa omilla kasvoillani, nimittäin elämäni on aikamoinen ihmisuhdesoppa (ja aika sillisalaatti kyllä muutenkin) ja pyrin kirjoittamaan rehellistä ja intiimiä tekstiä. Tämä ei ole ensimmäinen blogini, ja toivon että uuden tunnuksen myötä into bloggailuun palaa parin vuoden tauon jälkeen. Viime blogia kirjoitin myös anonyyminä, mutta kävi vähän kusisesti kun "stalkkerini" minut siitä tunnisti :D.

Lyhyesti ja ytimekkäästi menneisyydestäni löytyy koulukiusaamista, hylkäämistä, henkistä hyväksikäyttöä, masennusta, anoreksiaa, yksinäisyyttä.. Nykyisyys koostuu elämästä opiskelijabudetilla, miesongelmista ja draamasta. Kaverini sanoinin, että elämäni on kuin saippuasarjasta. Joten tervetuloa seuraamaan Kummitusleikki - nimistä draamasarjaa, ainut vaan..että tämä on totista totta :)