Hola!

Terveisiä täältä Karibian auringosta ;). Arska paistaa, mulla on rusketus kuin ruotsalaisilla mimmeillä ja seurassani mulla on monta gigoloa jotka tarjoilee meikälle ilmaisia drinksuja rantabaarista. Olen parhaillaan viiden tähden hotellissa, jossa on seitsemän uima-allasta.. All inclusive -palvelulla tietysti!

No heko heko. Ihan Suomessa olen ollut, minnekkä minä nyt täältä pääsisin tarkemmin sanottuna paikannus näyttää kotia ja sänkyä. Olen avannut tämänKIN sivun tuhanteen kertaan ja miettinyt mitä sitä kirjoittaisi.. Nenä ei ole tukossa vaan aivot, siellä on varmaan joku tukos ajatuksen virrassa. Mielialani vaihtelee kuin tuuliviirillä: toisina päivinä suoritan: teen tunnollisesti kouluhommia aamusta alkaen (ollakseni tiimitehtävissä kiva tiimikaveri, ettei nyt vaan tulisi sellaista kuvaa että laiskottelen), käyn kaupassa ostamassa herkkujen sijasta ruokaa, tiskaan (!!) ja rahaan perseeni töihin. No 70% päivistä menee kyllä sängyssä makaamiseen. Ei vaan huvita. Syysmasennus ei ollut laisinkaan niin paha mitä se on joskus ollut, olenko nyt saanut jonkun kevätmasennuksen? Ulkona paistaa aurinko, ihan sama kylmä siellä on kuitenkin. Kuka hullu tuolla lenkkeilee huvikseen? En minä ainakaan, ei, en pistä nenääni tonne vapaaehtoisesti. Mun nenällä on kylmä jo sisällä. Sängyssä on lämmin oman peiton alla. Mussutan suolapähkinöitä ja katson lempparisarjaa putkeen koneelta. Tenttikirja lojuu lattialla, joten ratkaisen asian potkaisemalla sen sängyn alle. Poissa silmistä, poissa mielestä in your dreams? Koulu stressaa enemmän kuin koskaan, mutten jaksa pistää tikkua ristiin asian eteen. Tällä hetkellä en todellakaan tajua miksi ikinä menin yliopistoon. Kuka jaksaa opiskella viisi vuotta kuka sieltä pääsee viidessä vuodessa muka ulos lukion jälkeen? En minä ainakaan, en, nyt on puhti loppu ja motivaatio kateissa. Ahdistaa ihmisten utelut mun aikatauluista, gradun aloittamisesta ja alustavat suunnitelmat valmistumisesta..

Aivot syöpyvät nykyään jo muutamasta kymmenestä tenttikirjan sivusta per päivä. En kykene opiskelemaan päivässä enempää. Viimeistään viidenkymmenen sivun jälkeen on pakko mennä nukkumaan (toki tähän väliin on kuulunut taukoja jotka kestävät enemmän kuin lukeminen yhteensä). Miten muut jaksavat lukea kirjan päivässä? Mulla hommaan menee tällä menolla viikkoja! Monta kirjaa per tentti! Tentti kerran kuussa! Apua?! Aina päätän että huomenna. Huomenna minä luen. Vitut en usko tätä itsekään.

Maanantaina olen menossa lääkärin juttusille, pakko saada joku ratkaisu tähän aloitekyvyttömyyteen. Joo, tiskaan mä sitten kun kaikki astiat on loppuneet ja keittiö haisee niin paskalle, ettei tässä kopissa voi olla enää. Olisi kuitenkin ihan kiva saada hommaa tehtyä vähän useammin, jottei sitten tarvitse tuntia hinkata ällötyksiä pois astioista.. Olen hautautunut sänkyyn tietokoneen kanssa, mulla on siellä ihan oma pesä jonne kukaan muu ei nää. Tällainen introverttisyys ei ole mun mielestä enää ihan normaalia, vaikken koskaan mikään ylisosiaalinen olekaan vaan kärsin enemmänkin yksinäisyydestä. Mikä ihme mua vaivaa? Eikai se nyt oo niin vaikeaa nostaa se perse tästä ylös (muutenkin kun matkalla jääkaapille tai vessaan), laskea se tiskivesi, heittää Fairya sekaan ja ottaa se tiskiharja kauniiseen käteen. Uliuliuli, olo on kuin kermaperse -valittajalla. Mutta hohhoi. Tuntuu ettei lihaksenikaan enää kanna. Olo on liian usein voimaton ja turta. Poikkeuksena näihin ne päivät, joiden jälkeen olen ensin useamman päivän ""opiskellut ahkerasti"" kotona. Silloin minä olen Duracell-pupu ja jaksan taas. Ehkä tämä tästä? Kunnes taas tällaisen päivän jälkeen kaipaan maraton yöunia, olen jälleen väsynyt ja saamaton. Taas muutama paskapäivä, jokunen hyvä, paskat päivät, hyväpäivä,paskatpäiväthyväpäivä..

Sellaisessa karusellissä tällä kertaa.. Kuka tulisi päästämään mut pois?

Älä purematta niele

Viime päivät ovat olleet ihan hirveitä. En ole millään asteella taikauskoinen ihminen, usko ennustuksiin tai mihinkään muuhunkaan yliluonnolliseen. Olen aina ollut aika skeptinen ihminen. Silti viime viikkoina mulla on ollut sellainen olo, että jotain pahaa tulee tapahtumaan. En osannut selittää että mitä.. Olen ollut varuillani, liiankin. Kadullä kävellessäni olen katsonut rakennuksien kattoja, ettei sieltä vaan tipu lumikasa niskaani. Olen soitellut vanhemmille useammin ja kysellyt vointeja. Olen ollut erityisen varovainen ulkona, etten liukastu. Toissapäivänä se sitten tuli. Äitini soitti, että meille hyvin tärkeä sukulainen on siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Mulla ei ole välejä kuin muutamiin sukulaisiin, ja hän oli yksi heistä. Nyt on yksi vähemmän. Olen herkkänä ihmisenä täysin rikki. Viime yönä en saanut unta ja mietin siinä sitten, että neuroottisuus + kuolemantapaus oli varmasti vain sattumaa. Ehkä se johtuu viime aikoijen yleisistä apaattisuuskohtauksista (kiitos tästä kuuluu tietysti hänelle) että olen ollut jotenkin ylivarovainen. Kuka nyt haluaisi ylimääräistä paskaa (tai vaikka sitten sitä lunta) niskaansa.

Aloin kuitenkin yön pikkutunneilla pohtia omaa suhdettani uskontoihin ja muihin yliluonnollisiin ilmiöihin, vaikka sainkin järjellä ajateltuna ajatuksien ja suru-uutisten olevan vain sattumaa. Mulla ei ole mitään sitä vastaan, jos joku uskoo johonkin ylempään voimaan koska voihan se tuoda turvaa. Omasta mielestäni se on kuitenkin vähän hupsua, kun siitä ei ole mitään tieteellistä näyttöä että tuolla ylhäällä asustelisi joku heebo. Haluaisin itsekin uskoa, koska toisihan se varmasti tiettyä turvallisuuden tunnetta arkeen ja voimaa jaksaa taas eteenpäin... Miksi en sitten vaan voi uskoa? Vaikka kuinka haluaisin, en silti jotenkaan oikein pysty. Minä haluan näyttöä. Olen jo pienestä pitäen ollut sellainen ihminen etten usko tosiaankaan mitään ilman todisteita. Välillä tämä on aika hankala luonteenpiirre, koska jään helposti jankkaamaan asioista joita en täysin kelpuuta tai ymmärrä. Haluankin tietää mahdollisimman paljon eri näkökulmien pointteja, jotta osaan sitten valita niistä minun (ja todennäköisesti myös tieteen) mielestä oikean.

Uskon alkuräjähdysteoriaan ja evoluutioon, koska ne ovat tieteellisesti todistettuja. Enhän minä ollut näkemässä alkuräjähdystä, miten siis uskon? Uskon, että asiaansa paneutuneet huippufyysikot ja tähtitieteilijät osaavat asiansa. Sitäpaitsi heillä on labroja ja kameroita, joiden avulla voidaan havainnollistaa esimerkiksi alkuräjähdys. Laskelmista voi myös päätellä ajankohdan, milloin tämä on tapahtunut. Voisiko joku havainnollistaa minulle jumalan? Ei. Sitten kun joku antaa mulle tällaisen näytön tai pätevää todistusta, voin hyvin muuttaa mielipidettäni.

Ihan omassa kastissaan sitten painivat kreationistit, joiden näkökulmaa tähän asiaan en vaan voi ymmärtää. Olisihan se ihan kiva idea, että joku on luonut kaiken ja muovannut niistä mieleisensä kokonaisuuden. Mutta kun se evoluutio. Kaaliini ei vaan mahdu se, että joku kumoaa tosta noin vain esimerkiksi sen, että söpöjä dinoja on oikeasti tallustellut tällä pallolla joskus. Ovatko fossiilit sitten vaan ihan huijausjuttuja? Entäpä jos minä nyt tässä tulisinkin siihen tulokseen, että yksisarviset ovat eläneet maapallolla sata vuotta sitten. Olisin ihan varma siitä, mutta minulla ei olisi minkäännäköistä näyttöä asiasta. Olisinko kaikkien mielestä vähän höynähtänyt ja psykologin tarpeessa (NO SIIS OLENHAN JO MUUTENKIN SEN TARPEESSA) ? Luultavasti päätyisin johonkin kivaan valkoiseen huoneeseen jossa on pehmustetut seinät.. Miksi sitten kreationismi on hyväksyttyä? Eihän sillä ole yhtään enempää perusteita kuin tällä minun yksisarvisesimerkilläkään. Tuntuu että jos vaan saa tarpeeksi ihmisiä uskomaan mihin vain, niin asiasta tulee jotenkin mystisesti ihan okei ja hyväksyttävää. Kyllähän Hitlerkin sai aikamoisen kasan ihmisiä uskomaan juutalaisten alemmuuteen, tosin tässä nyt taisi olla taustalla pakko uskoa niin. Tietääkseni kukaan ei ole vielä jahdannut minua aseen kanssa kun en usko kreationismiin tai oikein muuhunkaan...

Uskonnoista en myöskään ymmärrä aviorikoksiin suhtautumista enkä sitä, että miksi vain ihmiset pääsee taivaaseen. Jos aviorikos on synti ja siitä joutuu helvettiin, miksi sitten on ihan jees että linnut eivät todellakaan ole yksiavioisia vaan tekevät paljonkin syrjähyppyjä? Entä jos meillä onkin jokin biologinen "tarve" välillä miettiä millaista se ruoho olisi aidan toisella puolella, mutta osa meistä osaa pitää itsensä kurissa eikä mene katsomaan. Ovathan linnutkin muovautuneet evoluutiossa ihan kuten ihmisetkin. Linnutkin ottavat puolisonsa takaisin eikä siinä ole mitään ihmeellistä, että välillä on harrastettu soidinmenokivaa jonkun muun kanssa. Se on ihan luonnollista, biologinen tarve nääs. Mutta kun on kyse ihmisistä, niin helvettiin me joudutaan jos me niin toimitaan!!! Miksi eläimet eivät pääse taivaaseen eivätkä varmaan helvettiinkään (?), mutta ihmisillä se on joko tai? Eli siis jumala joka joidenkin mielestä loi eläimet ja myös ihmiset, onkin vain "ihmisten jumala" eikä palvele tarkoitustaan eläimillä? Onko tässä muidenkin mielestä pieeenen pieni ristiriita?

Joskus on mielestäni ihan hyvä pohtia tällaisia asioita kriittisesti, eikä vaan olla että uskoo/ei usko vaan koska niin on aina tehnyt. Tätä sanoisin itsetuntemuksen pohdinnaksi. Unettomat yöt ovat oivaa aikaa pohtia kaikkea turhaa ja ei niin turhaa..

Mitä mieltä te olette? Uskotteko jumalaan? Ihan rohkeasti voi kertoa jos uskoo (haluan kyllä perustelut mukaan myös, kiitos), en minä pure :). Haluan tosissani ymmärtää myös muiden näkökulmia aiheeseen..

Girls just wanna have fun

Voi luoja miten olenkaan kaivannut kavereiden näkemistä ♥ ! En ole koskaan omistanut ystäviä mitenkään kasoittain, tai ollut niin suositussa asemassa että minulla olisi ollut pyrkijöitä roikkumassa takalistossa kiinni. "En viitti ees tutustuu ku on jo liikaa kavereita"- letkautuksen on niin moni mulle viime aikoina heittänyt. Meikäläiselle tällainen lause aiheuttaa harmaita hiuksia. Siis mitä, voiko ystäviä koskaan olla liikaa? Ei voi! Ei, ei ainakaan minulla. Laatu korvaa määrän klishee pitää toki paikkaansa, mutta jos ei ole sitä määrää nimeksikään niin ei ole oikeen laatuakaan. Vaikka ruikutankin yksinäisyyttä ja kavereiden puutetta, olen silti niin onnellinen että elämässäni on kolme (3) ihmistä joiden kanssa voin mennä kahville, purkaa päivän tapahtumia ja nauraa elämälle. Määrä ei ole järin iso, eivätkä ne nyt mitään BFF-ihmisiä mulle ole koskaan olleet.. Mutta on tämäkin jo jotain, eikö? Nämä kolme ovat paljasjalkalaisia stadilaisia, joten ne lapsuuden hiekkalaatikkofrendit ovat edelleen pitämässä toverimaisesti huolta. Mulla ne kaikki ovat kadonneet.. Mutta mitä mä niillä tekisinkään, kun eivät ne koskaan ole tukeneet vaikeina aikoina? En mitään, joten sinänsä ei edes harmita. Ei enää. 

Aina sanotaan että miehet ja kaverit vaihtuu mutta ystävät jää. No näin ei ole kyllä ollut mun tapauksessa, koska kaikki ovat lähteneet jossain vaiheessa etääntyneet ja vain kadonneet mun elämästä. Joko olen itse joutunut katkaisemaan välit tai olemme vain kasvaneet erilleen. Aika surullista, kun oikein miettii. Mulla ei ole koskaan ollut tosiystävää. Tulipa surullinen tunne. Joo, on mullakin pari kaveria lapsuudesta joiden kanssa pidän yhteyttä kerran puolessa vuodessa facebookissa. En valitettavasti koe että he ovat enää yhtään missään roolissa elämässäni, minulle he ovat jo aika sama. Olen koittanut sopia näkemisiä kotikylässä, mutta aina ne peruuntuvat.. Jostain kumman syystä tulen aina feidatuksi. Hommasta on mennyt jo maku kokonaan, joten ennemmin vietän laatuaikaa vaikkapa äitini kanssa kun suren miten sain taas rukkaset. Antaa olla, ihan oikeasti. He eivät ole pahan mielen arvoisia, eivätkä he ole myöskään minun arvoisiani.

Vaikka emme näekään näiden kolmen hemmon kanssa kovinkaan usein, on jokainen näkeminen ainutlaatuinen ja tällaiselle yksinäiselle niin merkittävä. Huomenna saankin kokea jotain tosi luksusta! Minä ja kaksi muuta vietämme oikein kunnon ystävyys -illan. Kokkaamme, otamme vähän kuppia ja avaudumme kaksilahkeisista. Muille tämä on ehkä arkea, mutta mulle ei. Kuten jo ylempänä totesin, on näillä kummallakin ne omat lapsuudenkamut joiden kanssa he hengaavat usein. On työt ja opiskelut sekä miehet. Miten se on mahdollista? Vastahan he olivat sinkkuja ja minä vakavassa parisuhteessa. Niin ne osat kääntyvät.. Aika on kortilla, mutta on aivan mahtavaa että voimme nähdä joskus oikein ajan kanssa sekä massabileitä hieman intiimimmin. Joka kerta isoissa bileissä joku aiheuttaa draamaa, mutta kolmistaan me tuskin saamme mitään kamalaa cat fightia aikaiseksi (FINGERS CROSSED).

Toivottavasti huominen onnistuu. Mut on jo feidattu niin monta kertaa, etten oikeastaan oleta mitään muuta kuin poikkeusta arkeen, jutteluseuraa sekä ihan ookoo fiiliksiä. On oikeastaan kiva että "tyydyn" noinkin vähään, enkä tarvitse mitään sen kummepaa tullakseni iloiseksi. Erilaista huomista siis minulle! Ehkä huomisen jälkeen uskon taas himpun verran enemmän siihen, etten ole ihan hylätty. Voi huominen, onnistuisitpa..

Ärräpäitä

Olen ollut nyt viikon todella huonolla tuulella, kiitos muiden ihmisten. Onks sulla menkat? No ei oo, ja vittuunnun vielä vähän lisää. Voisin muuttaa apinoiden kanssa jollekin autiolle saarelle, ihan vaan siksi ettei tarvitsisi kestää ihmisiä. Siellä mä saisin olla rauhassa, eikä ne ainakaan olisi vittumaisten argumenttien kanssa jahtaamassa mua. Ehkä jätetään nyt sit kuitenkin haaveilut minusta ja apinoista tähän, koska idea ei ehkä toteutuisi kuitenkaan käytännössä. Oon tässä viime aikoina alkanut pohtimaan, mikä saa ihmiset käyttäytymään toisia kohtaan niin piilovittumaisesti. Mitä sillä halutaan saavuttaa? Itse olen just sellainen ihminen, jonka saa ärsyyntymään jos heittää pari halveksuvaa katsetta mua päin. Välillä ei ole kiva kun huomaan joka tilanteessa kaiken, myös sen mitä selän takana oikeasti puhutaan.

Ihmiset joita en vaan jaksa tällä hetkellä ja jotka saavat ärsytyskäyrän statosfääriin:

- Harrastukseni opettaja, koska kyseinen taliaivo ottaa aina minut silmätikuksi. Koska olen jo kertaalleen käynyt läpi nämä kiusaamisdraamat elämässäni, enkä vaan jaksaisi enää "tässä iässä" oikeasti mitään vähättelyä. Ilmeisesti ihan vain siksi, että olen kauniimman sukupuolen edustaja. Jep, luitte oikein. Sovinisteja on siis yhä olemassa, eikä kyseessä ole tällä kertaa mikään pervo viisikymppinen pappa. Minä teen asiat niin hyvin kun pystyn, mutta silti saan osakseni vähättelyä, alistavia katseita ja tytöttelyä. Ihmettelenpä vaan että miksi silmätikkuna olen taas minä? Tulinkin jo oikeastaan tulokseen tässä pikku dilemmassa: olen tätä Yrjö-Urpoa muutaman vuoden nuorempi, edustan eri sukupuolta, ja hän aina hermostuu jos huomaa että olen tulossa harjoituksiin. Vaikea kuvitella, että olisi ihastunut minuun: ollaan ihan erilaisia ihmisiä ja meillä on selkeästi aivan eri näkemys siitä miten asioiden tulisi sujua. Vaikka olen nainen, se ei tarkoita sitä että olen joku typerä tytönheitukka joka uskoo ihan kaiken mitä se tai joku muu käskee tekemään. Olen kriittinen ihminen, ja ylpeä siitä etten usko kaikkeen paskaan mitä mulle ja muille syötetään. Sinisilmäiset ihmiset saavat mun sisällä ukkosen aikaiseksi. Kaikenlisäksi tällä kyseisellä herralla on feispuukin mukaan avokki. Aivan sama minulle mikä totuus tästäkin asiasta on, mutta jos hän ystävällisesti voisi jättää mut rauhaan. Ennen ajattelin että tää on oman mieleni likaista vilkasta mielikuvituksen tuotetta, ja ehkä olen ylitulkinnut tavalliseen tapaani tilanteita. No ei ole, koska muut ihmisetkin ovat alkaneet huomauttelemaan asiasta. "Siis Aatami kertoi eilen mulle että Yrjö-Urpo kiusasi sua taas ja piilovittuili vaan sulle". Kiusallista, ja haluaisin sulautua huomaamattomasti seinään.

- Juurikin nämä ylempänä mainitut sinisilmäiset ihmiset. Joo hyväuskoisuus on ihan jees, mutta vaan tiettyyn pisteeseen asti. Jos naapurin sedän lapsen aviomies sanoo maailman lopun tulevan viikon päästä, niin ehkäpä tässä tapauksessa olisi ihan hyvä jos sitä skeptisyyttä löytyisi edes hieman. Mutta ei, ihan sama mitä joku sanoo niin sen on oltava totta. "Eihän ihmiset nyt mulle valehtelis, eihän.." No mut hei ei tietenkään kukaan kellekään tässä maailmassa valehtele tai suinkaan yritä saada kuluttajilta rahoja keinoilla millä hyvänsä.  Eikö ihmiset osaa kasvattaa mukeloitaan niin, että ne ei usko ihan joka asiaa? Sitten on tämä sinisilmäinen-mutta-uskovat-valikoidusti -porukka. Uskotaan asioita joille ei ole mitään perusteita, mutta sitten tieteelliset tutkimustulokset kumotaan ihan vaan huvikseen kun tulos ei olekaan mieluinen. Oi kyllä, olen väitellyt asiasta kaksi päivää keskustelupalstalla ja rupean oikeasti huolestumaan mihin tää maapallo on ihmisten takia menossa.. Kaikessa yksinkertaisuudessaan: mulla sulaa naama.

- Valittavat ihmiset, jotka eivät kuitenkaan kelpuuta ongelmiinsa minkäänlaista ratkaisua. Toisin sanoen tämä angsti kohdistuu nyt kavereihin. Ei huvita edes sopia tapaamista kenenkään kanssa, koska muilla tuntuu olevan selkeä käsitys siitä että mulle voi valittaa koko kaksi tuntisen kaffettelun ajan. "Ei oo rahaa ja ei oo töitä, ku emmä niinkö saa mitää mielenkiintosta". Ehdotan ainakin tuhatta eri ratkaisua tilanteeseen, mutta mikään ei  kelpaa. Kyllä mä ymmärrän ettei mäkkiduuni ehkä ole se unelmien työ, mutta kaikki teinimäiset "euw siel on siis niinkö rasvaa hyhhyh ja mieti ku se liha haisee ja sit joutuu kattoo asiakkaita ja kamala jos joutu siivoo yäk"-asenteet vaan ärsyttää. Jos ei kelpaa tai edes yritä löytää niitä töitä niin onko asiasta pakko valittaa. Ei tunnu kovinkaan kivalta, että itse teen satunnaisesti töitä JA opiskelen, ja saan silti vähemmän rahaa kun kaverit työttömyyskorvauksineen. No ainakin minä etenen elämässä vaikka tämä tuntuukin niin pysähtyneeltä ja turhalta , ja he istuvat kotona ja CV häämöttää tyhjyyttään. Mulla olisi omiakin asioita mielen päällä, mutta koskaan niiden puimiselle ei jää aikaa tai ne sivuutetaan olan kohautuksella.

- Naapurin mummo. Me elämme 2000-luvulla, ja hän polttelee tupakkia sisällä. Eipä tässä muuten mitään, mutta se savu tulee jatkuvasti minun asuntooni. En ymmärrä mikä on niin vaikeaa mennä noi pari (oikeasti vain pari kappaletta) porrasta tohon etupihalle polttamaan. Asialle ei voi oikeen mitään, koska ei kai ketään voi kieltää polttelemasta omassa asunnossaan.

- Hän. Itsekäs käytös. Miksi mun pitäisi aina olla käytettävissä, mikä antaa hänelle oikeuden päättää että nähdään sillon ja jos ei käy niin ei nähdä ollenkaan. En ole kenenkään palvelija, joka tuo jääkaapista kaljaa jos ei itse jaksa hakea. Huomio, minä olen se vieras eikä hän. Koittaisi nyt käyttäytyä jumalauta. Ei muuta sanottavaa.

Tän viikon aikana on kyllä hiukset harventuneet, eikä tämä ole mikään vertauskuva.. Niitä on oikeasti lähtenyt ja paljon. Olen niin stressaantunut koulusta, mikä on vähän hassua koska en jaksa välittää pahemmin koulujutuista.. Ehkä se on tämä kombo, koulu, työt, harrastus (Yrjö-Urpo), hankala ihmissuhde (hän) ja mielialaan vaikuttava unettomuus.. Nukun välillä ihan loistavasti jos ei ole herätystä aamulla. Usein kuitenkin on se peppu raahattava bussin penkin kautta kouluun, ja en voi yöllä ajatella mitään muuta kun "vielä viisi tuntia, neljä, apua, miksi en nuku" yms neuroottisia ajatuksia..

Kello on nytkin jo puoli yksi yöllä, eikä mua väsytä ollenkaan.. Pakko kai mennä sänkyyn makaamaan ja katsomaan miten ikkunasta tulee valoa pimeydestä huolimatta.. Voi kunpa saisin unta.

Monen päivän "en pysty en jaksa"-ajattelun jälkeen oli pakko tehdä pikaryhdistäytyminen, ja koska tapaani mukaan jätän kaiken viime tippaan niin koulu on vienyt jättiläishaukun muutamista viime päivistä. Olen aina ollut hyvä oppilas, mutta en siltikään ole varsinaisesti oppinut mitään. Olen hyvä pänttäämään ja lukemaan kirjoja, opettelemaan ulkoa Napoelonin kalsareiden värejä ja kaikkea muuta turhaa pikku p*skaa. Menen tenttiin, oksennan tiedon ulos paperille enkä saman päivän iltana muista asiasta enää oikeastaan mitään. Luentokursseilla käytän aikaani naamakirjaan ja sudokuihin, eikä niistäkään jää päähän muuta kun ällöttävästi flirttaileva proffa ja pervot vitsit.  Muistan vieläkin ekalta opiskeluvuodelta sen komean miesproffan ja millaiset vaatteet sillä oli. Mitään muuta en sitten muistakaan, ainiin paitsi lappujen kirjoittelu ja supinat kavereiden kanssa. Tällaset jutut mä handlaan hei. Tuntuu että etenen opinnoissani, mutten osaa oikeasti mitään?

Kävin sitten tuossa hetki sitten oman alan työhaastattelussa. Itseluottamukseni oli korkeimmalla kuin milloinkaan ikinä, olin iloinen ja pirteä, pyrin kaikinpuolin olemaan unelma työntekijä. Siinä samassa kun istuin penkkiin haastattelijaa vastapäätä ja alettiin kysellä koulujutuista, meni mulla pasmat sekaisin. Luoja miten jäädyin. Siellä siis kyseltiin meidän koulutukseen kuuluvia asioita, enkä osannut kertoa niistä oikein mitään. Mitä kursseja olen käynyt? Öö no en minä muista. Multa kysyttiin, olenko tehnyt asiaa x opinnoissani. Olenko? Mietimietimieti!! 

Sopersin siihen sitten jotan yleispätevää shittiä vastaukseksi kun en edes ymmärtänyt oikein kysymystä, ja haastattelija muljautti silmiään ja aloin miettimään miten kuullostin varmaan ihan hukassa olevalta ja typerältä. Luin lisää työpaikkailmoituksia kotona, ja tajusin etten osaa mitään niitä asioita joita vaaditaan. Mikään ei soita kelloja pääkopassa! Sama kun lukisin jotain heprean kielen kääntäjän työpaikkailmoitusta, oman alan jutut eivät sano yhtään sen enempää..

Miten voi olla mahdollista, että olen päässyt tenteistä ja kaikista kursseista läpi (ja vieläpä ihan mukavilla arvosanoilla, tosin niillä ei nyt ole korkeakouluissa juuri väliä) mutta en silti osaa mitään? Onko se vaan joku sisäinen "tunne", kun on uudesta alasta kyse? Enhän mä voi mennä minnekään töihin, jos en herranjestas edes osaa haastattelussa kertoa kunnolla mitä olen opiskellut kaikki nämä vuodet. Saatan muistaa että jotakin tekemistä asialla oli Suomen historian kanssa, mutta en ollenkaan että mitä. Eihän mua edes oteta minnekään töihin. 

Töissä olen aina oppinut uudet asiat nopeasti, mutta olen vaan ollut aloilla joihin ei välttämättä tarvitse koulutusta niin eikai ne oletakkaan että siellä heti jotain osattaisi. Nyt sitten pitäisi olla oman alani asiantuntija ja paskat sentään, lukion uskonnostakin tiedän enemmän kun oman alan jutuista, enkä ole kurssiakaan näiden vuosien aikana opiskellut uskontoa. Järkyttävä pudotus todellisuuteen, miten on mahdollista tän asteinen failing..