Älä vaan huomaa mua

Viime aikoina olen törmännyt poikkeuksellisen moneen vanhaan tuttuun. Pieni teoreettinen ihme, koska nyt ei olla kotikonnuilla vaan pääkaupunkiseudulla. Ovatko ne kaikki tulleet tänne? No eihän se ihmekään olis kun kotikaupungissa aka Pahamaineisessa Lähiöhelvetissä ei ollut tarjota kellekään mitään taivaita hipovia tulevaisuuden tavoitteita.. Silti miksi ne kaikki törmäävät minuun jokapaikassa? Stockan vessassa, Kampin Lidlissä, Aleksilla, Kaisaniemen metroasemalla.. Vanhoja kasvoja yläasteelta ja lukiosta vilisee ihan silmissä. Valitettavasti.

Joidenkin vanhojen kavereiden kanssa on toki kiva heittää jotain läpyskää ja vaihtaa kuulumisia, mutta usein se on niin helvetin väkinäistä wannabe small talkia, että olen yrittänyt vältellä tilanteita. Onneksi olen tarkkasilmäinen ja hyvä piiloutumaan, joten ehdin äkisti kääntymään pois päin. Ettei mua nyt vain huomattaisi. Ihan oikeasti, voiko mikään olla ärsyttävämpää kun tavata sellainen ihminen, josta et edes tiedä pitäiskö sille sanoa moi vai ei? Tyyppi kuuluu kategoriaan "se yks ysi beeltä, vai olikohan se cee..what ever". Kaikkein jäisin tunne on se, kun teidän katseet kohtaa (piiloutumisyrityksistä huolimatta), ja tyyppi mulkaisee sua samalla kun itse hymyilet. Ehkä se ei tunnistanut mua, ja luuli mun olevan joku kyyläävä kateellinen muija? Kantaakohan se kaunaa vieläkin siitä yhdestä ysiluokan ryyppyreissusta? Matka jatkuu eteenpäin, tietämättä että mitähän tästä pitäisi ajatella. Parempi siis, ettei ne katseet nyt vaan pääse kohtaamaan, niin vältytään tällaisilta pikkumuuttujilta.

Sitten on näitä vähän parempia yläaste- ja lukiokavereita. Tänään törmäsin yhteen sellaiseen, ja olin järkytyksestä tiputtaa ostoskorin varpailleni. Oli pakko kääntää suuntaa ja piiloutua vessapapereiden taakse. Tämä "kaveri" oli vihdoin tajunnut jättää ne kamalat blondihamppupidennykset ja räväkät meikit. Merkkilaukku olalla, niin laitettu ja huoliteltu yleisilme sekä muutenkin näyttävä ilmestys.. Elämän hankaluudet eivät siis saavuta meitä kaikkia? Sen sijaan itse olin tavallisene tapaan kuin pommin jäljiltä. Viime yön olen tietysti jo perinteeksi muodostuneesti nyyhkyttänyt hänen peräänsä. Aamulla nukuin pommiin ja ehdin juuri ja juuri töihin, töistä juoksin suoraan kouluun ja sieltä kauppaan. Tukka likaisena, vanhat vaatteet ja surullinen ilme (kun nyt sattui olemaan paska päivä). Jos oltaisiin törmätty, se olisi taatusti ajatellut et mitäköhän tollekin on tapahtunut. Eniten pelkään kysymystä et no mites sun miesasiat ja joko sulla on lapsia. Ei hän varmaan edes tiedä hänen olemassaolostaan, mutta kysymys silti kääntäisi aikalailla puukkoa haavassa. Luonnollisesti ei niitä muksujakaan ole sitten suotu, vaikka ehkäpä sellaisen voisinkin haluta.. Pahin kommentti kuitenkin minkä voi ikinämilloinkaankoskaan saada vanhalta tutulta, on se että katsoessaan mun vaatteita ja yleisilmettä sieltä suusta tulee: näytät muuten ihan samalta kuin aina ennenkin. 

Oletetaan että tyyppi on nähnyt pärstääni yläasteen jälkeen vain facebookissa. Hän sanoo minun näyttävän samalta kuin aina ennenkin, päässäni soi tietynlaiset vittuilukellot. En nyt välttämättä halua muistella miten hiuksissani oli järkyttävän ruma väri ja teinipissis leikkaus. Kaikki varmaan muistaa ne ah niin ihanat sämpylän kokoiset skeittikengät skedet nimeltään, ne kammottavat micmacin tuulihousut joita oli myös viininpunaisena. Uuh, so sexy! Stringit korviin vaan ja Dakinen reppu selkään. Olo oli kun niin koviz muijalla, ettei tosikaan. On siis ihan helvetin pelottava ajatus, että näyttäisin samalle kuin kultaisina yläasteaikoina. Jos tosiaan on niin, niin ei ole ihme ettei miehiä parveile ympärillä.

Myönnän etten ehkä ole mikään naisellisuuden multihuipentuma, mutta enää ei tulisi mieleenkään lähteä kouluun tai edes roskiksia viemään samannäköisissä vetimissä kuin kymmenen vuotta sitten. En silti halua kuulla näyttäväni samalta tai olevani samanlainen. Haluaisin, että kaikki kategoriassa vanhat tutut ajattelisivat mut nähdessään heti ensimmäiseksi, että "onko tuo Jessika? onpa siitä tullut nätti ja aikuinen!" eikä "herranjumala toihan on Jessika, se on ihan samannäköinen kun aina ennenkin".

Kunnian menettäminen tuntuu niin sairaan pahalle. Ennen kaikkea kun tietää, ettei ne Taalasmaan Ullat yläastevuosilta ole vieläkään hiljaa, vaan kyllä niitä juoruja liikkuu samaan tahtiin kun aina ennenkin, vaikkapa sitten facebookin välityksellä. Onneksi nykyään on edes vähän hiljaisempaa, enkä ole hetkeen kuullut kuinka Irma ysibeeltä on muuten lihonnut ihan järkyttävästi, mutta on nykyään toimitusjohtajana jossain megayrityksessä. Jaa-a, kiinnostaa?

Pelkään, että selkäni takana juorutaan ja kuiskitaan ihan samalla tavalla kun aina ennenkin. Olin aina ennenkin liian sitä tai liian vähän tota. Ehkä en ole vieläkään heille tarpeeksi? Tosin tarvitseeko mun olla "tarpeeksi" joillekin vanhoille tutuille? Ei se silti ole miellyttävää, jos kuulee itsestä liikkuvan juorun joka on lähtenyt alkuunsa siitä, kuinka minä olin niin saatanan väsyneen näköinen siellä Stockan vessassa.

Ei jaksa otsikoida

Ensiksi pahoittelut viime postauksen satosfäärisistä lihavoinneista ja kursivoinneista.. Se oli luonnosversio, mutta versio oli pakko julkaista kun en saanut niitä poiskaan.. Nyt sitten en saa tehtyä moisia hienouksia ollenkaan vaan saan tyytyä virheilmoitukseen näytöllä, thanks blogger... Myös kuvien lisäämisessä on ongelmia, murrr...

Olen varmaan maailman laiskin ihminen, kun en jaksa edes raportoida kyseistä virheilmoitusta eteenpäin. Olen pohtinut tässä pidemmän aikaa, että mikä mun arjesta tekee aina niin ylitsepääsemättömän hankalan ja vaikean. Se on mun laiskuus. Se nostaa päätänsä erityisen ylös aina kun mulla on vapaapäivä. Kun herään aamulla (lue:vapaapäivisin ehkä kahdelta..) kärsiessäni kamalasta kusihädästä ja nälästä, luonnollinen ratkaisu olisi varmaan mennä vessan kautta jääkaapille. Ei mulle, en jaksa. Vedän peittoa korviin ja koitan saada vielä unta, ihan kun se onnistuisi jonkun 14h unien jälkeen. Selaan nettiä puhelimella, onhan tietokone kolmen askeleen päässä sängystä. Aivan liian kaukana. Vessaan menen ehkä tunnin tai parin päästä, sillon on jo aivan pakko etten kuse sänkyyn. Hyi mikä ajatus. Hiipsin vessasta kohti jääkaappia, ja matkalla törmään luultavasti lattialla lojuviin vaatteisiin. En muista kauanko ne ovat siinä majailleet, liian pitkään jokatapauksessa. Pyhiinvaellusmatkaani jatkuu, ja tiskialtaasta haiskahtaa monta päivää lilluneet tiskit. Inhoan tiskaamista. Pitäisi nekin hoidella, mutta surullisen kuuluisasti totean taas että en jaksa.

Jääkaappi luultavasti huutaa tyhjyyttään. Lähelläni olisi lähikauppa, mutta siellä on armottoman kallista ja surkea valikoima. Aivan liikaa vaivaa lähteä muualle kauppaan, jos ei ole muuta asiaa keskustaan. Liimaan ruhoni sänkyyn tietokoneen kanssa, luen kaikkea turhaa netistä ja odotan ajan kulumista. Jossain vaiheessa menen pesemään hampaat ja käyn suihkussa. Saatan hengata pyyhe päällä tunteja, kun en vaan jaksa pukea päälle. Kävelen välillä koneen ja jääkaapin väliä. Jee, sitten tulee aika mennä nukkumaan. Päivä on ihanasti ohitse, samalla kasvaa ärsytys koska seuraavana päivänä pitäis jotain tehdäkin. Vapaapäiviä kun harvoin on montaa putkeen.

Tätä kaavaa mun vapaapäivät yleensä ovat. Olen ihan zombie, joka vaan kuluttaa aikaansa olemalla. Olisihan sitä tekemsitä, kuten vaikka tenttiin lukemista, siivoamista, pyykkien pesua... En vaan saa aikaiseksi, olen niin laiska. Oon alkanut miettimään, että onko koulu- ja työpäivät sitten liian rankkoja, jos olen noin saamaton aina vapaapäivinä. Mistään ei kuitenkaan voi nipistää enää pois, paitsi niistä vapaapäivistä.. Inhoan saamattomuuttani, mutta ainakin osaan ottaa rennosti jos ei muuta!

"Kilteistä tytöistä ei tule pörssijohtajia"

..sanoi "ystävämme" Marketta Iholla -ohjelmassa. Kyseinen lause sai mut pohtimaan omaa kiltteyttäni ja sen mahdollista puutetta. Minä olen aina ollut kiltti tyttö. En koskaan kapinoinut koulussa. Ala-asteella olin todella auktoriteettejä kunnioittava. Opettajat olivat lähes puolijumalia, enkä koskaan uskaltanut sanoa vastaan. Voi sitä häpeän määrää kun kerran jouduin kirjoittamaan 20 kertaa vihkooni "en pelleile aamuhartauden aikana". Äitini ei pahemmin lappua noteerannut, allekirjoitti vain ja sanoi että voisin olla hiljempaa jos opettaja on niin sanonut. Minä häpesin. Paljon. Taisin itkeä muutaman tuskan kyyneleen, koska koin jo pienenä että se statusarvo mikä sinulla on opettajan silmissä, ei helpolla ainakaan nouse ylöspäin. Ala-asteella olin myös koulukiusattu. Opettajia kunnioitin, kiusaajat manasin alimpaan helvettiin. Kun kyseessä oli kunniani joltain "saman arvoiselta", puolustan itseäni kynsin ja hampain. Muistan vieläkin itseni 9-vuotiaana painettuna seinää vasten kurkusta. En suostunut vaan myöntämään, että olisin tyhmä. Sain lempinimen, inttäjä. Intin aina vastaan. "Enpäs oo, ite oot".  Lopulta en sanonut enää mitään, koska kaikkea mitä sanoin voitaisiin käyttää ja käytettiinkin minua vastaan.

Kiusaaminen jatkui eri ihmisten toimesta yläasteella. Yritin ignoorata kaikki "Jessika on saatanan idiootti"-laulut joita he lauloivat luokan kuullen. Ajattelin, että mitä välinpitämättömämpi olen sitä vähemmän herätän huomiota ja ehkä he lopettavat. Kiusaaminen jatkui läpi yläasteen. Se helpottui vasta ysillä hieman, kun pääjehu sai potkut koulusta ja se siirrettiin jonnekkin minne ongelmanuoret laitetaan. Säilöön. Silti olin varpaisillani koko ysi luokan, ja sain edelleen satunnaisia huutoja perääni. Suhteeni opettajiin oli samanlainen kuin ala-asteella. Yritin olla miellyttävä, mutta sain silti muutaman persepään opettajakseni. Yksi aina haukkui minut koko luokan kuullen. Häpesin jälleen, tosin häpeä oli julkista: olin nöyryytettynä koko ryhmän edessä, ala-asteella tilanteet olivat vain muutaman oppilaan näköpiirissä. Koin olevani nolo, huono, hävettävä. Tiesin toki, että opettaja oli kusipää minua kohtaan eikä ehkä kaikki olleet ihan totta mitä sen suusta sattui pulpahtamaan ulos. Silti en voinut käsittää, miksi minä olin vuodesta toiseen silmätikku.

Lukiossa kiusaaminen loppui, sillä jokainen kiusaaja meni amikseen. Aloin saada rikottua itseluottamustani vähän takaisin.  Muutuin ikuisesta ignooraajasta taas inttäjäksi. Tai paremminkin itseäni puolustava. Ammattikorkeakoulussa mulla oli yksi opettaja jonka mukaan olin helvetin tyhmä, väärällä alalla, en osaa kirjoittaa tietokoneella koska yksi sana työssäni oli väärin ja muuta mukavaa. Jätin koulun kesken, ja niin jätti kyseinen maikkakin: ei tainnut olla kaikki murot kulhossa, kun hän jäi "pitkälle ja erittäin valitettavalle sairaslomalle". Nyyyh, olen pahoillani sen puolesta että sairastui.. NOT!

Näitä asioita olen pohdiskellut yötä myöten viime päivinä. En oikein tiedä mitä tekisin työpaikkani kanssa. On esimies. On työtekijät. Mielestäni kaikkien työntekijöiden tulisi olla saman arvoisia. Kukaan ei saisi olla lemmikki. Kukaan ei saisi ottaa vuoroja ohi muiden. Viime kevään, kesän ja syksyn tyydyin vaan nyrpistelemään nenääni, kun eräs työntekijä sai kaikki rahakkaimmat ja helpoimmat vuorot. Kaikki. En ollut ainut joka jaksoi asiaa päivitellä ja hienoisesti vihjata esimiehelle, jos näitä vuoroja nyt kumminkin voisi vähän tasaisemmin jakaa, että me köyhät opiskelijatkin elettäisiin jollain. Eikä niin, että yksi tulee ohituskaistaa pitkin esimiehen suosioon. Viime viikolla mulla paloi täysin käämi kun näin uudet vuorolistat. Minulle ei yhtäkään vuoroa jota toivoin. Hänelle kaikki. Esimieheni tietää, että asun helvetin kaukana työpaikasta, opiskelen ja minulla on aikaa vievä harrastus. Ohittajalla ei ole oikeen mitään, kyllä se koulussa käy mutta on niin "rikas" ja hyvätuloinen (=kiitos noiden vuorojen) ettei sillä ole rahapulaa. Kyllä hänellä on varaa lähteä Berliiniin pariksi päiväksi kuukausittain. Tämän takia olisin kiitollinen jos saisin edes yhden vuoron hänen kahdestakymmenestä, koska ne ajallisesti (ja rahallisesti) sopii mulle kaikkein parhaiten. Saahan Ohittajakin erityiskohtelua, kun muut joutuvat hänen takiaan tulemaan joihinkin vuoroihin aiemmin. Minä en saa mitään erityiskohtelua, se että keväällä jouduin lähtemään 5min aiemmin töistä oli kerta kaikkiaan katastrofaalista. Ei heitä kiinnostanut, pääsinkö iltaisin kotiin vai en. Mutta kyllähän Ohittajalle annetaan kaikki mitä hän haluaa.

No, avasin sanaisen arkkuni sitten. Kerroin, että vuorot voisi jakaa nyt hieman tasaisemmin. Olin juuri ennen listoja sanonut, että voin tehdä vaikka Ohittajan kanssa ne vuorot puoliksi. Perustelin (kuten olen jo vittu vuoden tehnyt) miksi ne sopisivat minulle hyvin. MINULLE EI SILTI ANNETTU MITÄÄN, HÄNELLE KAIKKI. Olin niin vittuuntunut tähän ala-arvoiseen kohteluun, että on nyt sitten vihdoin aika Jessikan olla taas "inttäjä", tosin tällä kertaa hyvästä syystä. Odotin jännittyneenä ja spekuloin mielessäni romantisoituja kuvia asian hoitumisesta: Esimies juttelisi Ohittajan kanssa, ja sanoisi olevansa pahoillaan ettei voikaan antaa kaikkia kultakaivosvuoroja hänelle. "Pitää antaa muillekin"-se sanoisi. Ohittaja ymmärtäisi. Saisin muutaman vuoron, olenhan ollut Ohittajaa paljon kauemmin paikassa töissä.

Tipahdin alas pilvilinnoistani ja suuni loksahti auki, kun esimies ilmoitti ettei aio tehdä asian eteen mitään. Totesi vain että...
 "Kun "Emma" tienaa täällä meillä niin hyvin, ettei sen tarttee ees opintotukea nostaa. Niin ajattelin nyt antaa kaikki vuorot hänelle kun hän ne haluaa. Mut hei, onhan tossa toi aamuvuoro  vapaana". Aivan vitun hienoa. Puolustin itseäni mielestäni oikeassa tilanteessa, enkä saanut mitään arvostusta osakseni. No önpä hienoa, että hänen ei tarttee opintotukea nostaa. Minun kuukauteni kun olisi pelastanut se yksi hänen vuoroistaan, eikä sen vuoron menetys olisi tuntunut hänen tienesteissään missään.

No, olen ainakin ylpeä että uskalsin sanoa jotain enkä vaan märissyt epätoivoisesti minun (ja myös muiden!) työntekijöiden huonoa kohtelua sekä kohtaloa. En ole päässyt vielä mihinkään johtopäätökseen, että pitäisikö mun irtisanoa itseni. Miksi ei, jos minua ei arvosteta ollenkaan? Olen se roskasäkki, jolle kaadetaan vuorot jota muut ei huoli, enkä huolisi minäkään mutta jos haluan voita leivän päälle on pakko ne ottaa.

Vaikeaa. En voi todeta muuta kun että sometimes I just don't get it.

There is a ballerina inside me

Olen jäänyt koukkuun varmaan maailman typerimpään tv-sarjaan: Tanssin superäidit. Se nyt on todettu ennenkin, että olkoon itse sarja kuinka paska tahansa, mutta jos siinä on tanssia, olen myyty. Pienenä ihailin kaikkia balleriinoja, kun ne olivat niin notkeita. Itse en edes voimistelusta huolimatta koskaan taipunut spagaatiin, enkä kyllä taivu vieläkään. Olin katkera siitä, että olisi pitänyt aloittaa tanssi joskus viisi vuotiaana jos olisi halunnut balettitunnille, tai edes hiphopin puolelle. Miksi minun vanhempani eivät vieneet minua tunnille?

Kun lopulta nostin kytkintä korvesta, päätin että nyt teen sen. Minä aloittaisin tanssin. Minusta tulisi hyvä harrastaja. Uuteen paikkaan muuttaessa pitäähän sitä nyt joku harrastus olla, että tutustuisi ihmisiin. Right? En sentään haaveillut kilpaurheilun perään, se ei koskaan ole ollut mulle mikään kutsumus. Eikä sitä aikuisiällä aloittaessa koskaan voisi olla ns. hyvä tanssija. Pääasia oli kunhan saisin ja osaisin tanssia vain itselleni. Alotin hiphopin, josta pian siirryin nykytanssin kautta balettiin. Jännä, että edes olen kiinnostunut baletista. En koskaan lapsenakaan ollut mikään vaaleanpunaiseen pukeutuva pikkuprinsessa, enkä koe edelleenkän olevani kovinkaan tyttömäinen. Silti olisi niin ihanaa solmia hiukset superkireälle nutturalle, pukeutua bodyyn ja sukkiksiin. Taipua lopulta siihen helkatin spagaatiin. 

Aluksi kaikki oli niin täydellistä. Aikuisten alkeisryhmä, mitä muuta voi toivoa? Miksi korvessa ei järjestetty isommille lapsille/teineille/aikuisille sellaista. Kävin ahkerasti tunneilla, ja koitin tutustua ihmisiin. Hiphopista ja nykytanssista en saanut ainuttakaan kaveria. Kukaan ei koskaan moikannut minulle. Ei mennyt tämä sosiaalistuminen ihan putkeen. Porukka oli äärettömän kilpailuhenkistä: siinä vaiheessa kun ryhmäliikuntatunnilla jokainen haluaa piiloutua takariviin, tanssinkoulun meininki oli toista. Osa lähti kotiin jos ei päässyt eturiviin. Aivan naurettavaa, itse en nyt sentään ihan noin huomionkipeä ole. Lopulta minulla yksinkertaisesti paloi hermot noiden  ylimeikattujen teinien kanssa ja niiden mulkoileviin ja ennenkaikkea arvosteleviin katseisiin.

Ajattelin balettimaailman olevan tiivis ja jotenkin suvaitsevampi. Siellä kaikki kuitenkin pukeutuisi samalla tavalla, ei siellä kukaan katsoisi tossujasi kuinka ne ovat väärän merkkiset tai kuluneet.. Sitä paitsi kaikki olisivat aloittelijoita, tuskin kukaan huipputanssija hukkaisi aikaan (ja rahaa) jossain alkeistunnilla. Romantisoin mielessäni, kuinka me tyttöjen kanssa mentäisiin puolta tuntia ennen tunninalkua lämmittelemään. Me venyteltäisiin yhdessä, tehtäisiin muutamat piruetit. Tunnilla treenaisin intensiivisesti ja minulla olisi hauskaa. En katsoisi kelloa, kuten yleensä liikunnassa. In your dreams, baby. 

En koe olevani sosiaalisesti mikään täysin menetetty tapaus. Minun on ehkä vaikea luoda syvällisiä ystävyyssuhteita, mutta small talk -kaverit ovat aina kuuluneet vahvuuteeni. En voi ymmärtää, miten en taaskaan saanut kaveria. Kaikki vain tulivat ja menivät omia aikojaan. Muistan muutamasti moikanneen samassa ryhmässä tanssiville tytöille, eikä kukaan koskaan edes vaivautunut moikkaamaan takaisin. Ai miten niin kiusaantunut olo? Koska olin niin baletin hurmoksissa, en tietenkään lopettanut sitä jonkun kaverin puutteen takia. Pah, voi siellä tunnilla siihen tanssiin keskittyä, en minä mitään sosiaalista elämää tanssikoululla kaipaa.

Pari vuotta jaksoin, menin tunnille yksin ja lähdin yksin. Sitten tuli stoppi. Olen edelleenkin sitä mieltä, että tanssi on maailman ihaninta. Millään muulla tavalla en saa ilmaistua itseäni yhtä hyvin kuin kehollani. Jos minulla joskus on ollut sielu jossain asiassa mukana, se oli baletti. Oman mielenterveyden vuoksi innostus kuitenkin pääsi laantumaan, kiitos lukuisten "löllömaha"-kommenttien joista sai kuulla kymmeniä kertoja tunnin aikana. Ne opettajat.  Nuo perkeleet, jotka tappoivat innostukseni koko hommaan. Jos kaverien puute oli ahdistavaa, niin se ei totta tosiaan ole mitään verrattuna siihen millaista settiä opettajien suusta tuli.

Itse en henkilökohtaisesti voi ymmärtää, en jumalauta sitten millään tasolla, että jos nyt ollaan kaikki 16v+ harrastajia ja tanssitaan ihan huvikseen, niin kommentoidaan jatkuvasti negatiivisesti. Rakentavat kommentit ovat aina tervetulleita, mutta turhat haukkumiset aikuiselta aikuiselle tai kelle vaan ovat ihan turhia. Ei se ollut mikään vitun Oopperan balettikoulu. Jatkuvalla syötöllä kun kuuntelee usean tunnin viikossa seuraavanlaisia kohteliaisuuksia

- "Maha sisään, oon saatana sanonut jo monta kertaan"
- "Mikäs se tollanen maha on"
- "Nyt jumalauta se selkäsuoraksi, etkö kerrasta usko?!"

Yaddayaddayadda... Tällaisia kivoja haukkumisia kun kuulee, niin ei ole kyllä motivaatio sen jälkeen ihan huipussaan. Minä en ole lihava. Millainen ihminen tulee niin minulle sanomaan, kun olin alipainoinen? Ehkä olisin voinut vetää vatsaani sisään, olla tiukempi vatsasta ja omistaa paremman ryhdin. Mutta kun ei kaikki muutos tapahdu sekunnissa, toisin kuin opettajan mielestä pitäisi. Menin joskus juttelemaan opettajan kanssa, etten saa selkääni suoraksi. Mietin, että pitääkö tuoda röntgenkuvatkin selästä. Ei ole minun vika, että se on vähän kieroon kasvanut. Mutta kyllä minun pitäisi kelvata tanssiin harrastajana.  Jos oltaisiin jossain ammattiintähtäävässä koulussa, ei mua olisi ikinä tällaisella selällä sinne otettukaan. Mutta kun ei oltu ammattiin tähtäävässä laitoksessa, vaan harrastajapohjalla.  Olin kuulemma laiska. Elämä ei oo pelkkää mäkkiä, näin sanoi opettaja.

Oikeastaan on ihme, etten sairastunut uudelleen syömishäiriöön. Kai mullakin jotain järkeä sitten oli päässä, ja pystyinkin aika hyvin ignooraamaan tollaset höpöhöpö -jutut. Ei sitä sitten kuitenkaan loputtomiin jaksa kuunnella, ei sitten millään. Itsetuntoni joka tapauksessa laski pohjamutiin. Pidin itseäni rumana. Oksettavana. En ymmärrä miten tollaisia juttuja voi tulla aikuiselta ihmiseltä. Sama jos oltaisiin jossain kansalaisopiston piirrustuskurssilla, niin olisi vähän vaikea kuvitella siellä opettajan sanovan "mähän sanoin että tee pienempi liike kädellä, etkö helvetti usko? Monta kertaa mun pitää sulle sanoa, haloo, kuunteletko?". Olen vakuuttunut, että opettaja saisi potkut kurssin jälkeen tai jopa kurssin aikana. Mutta ei, niin ei toimita tanssikouluissa. Jos erehdyt antamaan negatiivista palautetta opettajasta, otat vaan kaiken itseesi etkä osaa suhteuttaa asioita. Opettajassa kun ei tietenkään ole mitään vikaa. Tanssikoulua ei selkeästi kiinnostanut, että minä olin maksava asiakas. Kyllähän kuntosalitkin ottavat palautetta ohjaajista vastaan? Miksi tanssinopettajat ovat niin perkeleen pyhiä, joita ei saa arvostella?

Haluaisin tanssia. Tanssi olisi niin täydellistä, ilman niitä paskaopettajia.  Balettipuvut ovat sullottu pieneen laatikkoon. Tossut ovat varastossa. On niin ikävä. Samalla tiedän, etten kuitenkaan vaan voi enää koskaan tanssia. En voi koskaan palata siihen maailmaan. Kun jotain rakastat, mutta se kiduttaa henkisesti viimeisetkin rippeet.. Onko se todella sen arvoista? Vanhemmat kyselevät usein, että miksi lopetin kun pidin siitä niin. Pyörinhän piruetteja aina heidän olohuoneessaan. En jotenkaan halua kertoa ihmisille, millaista se todellisuudessa oli.

Tanssi oli ihanaa. Ihmiset tanssin ympärillä ovat pahimpia mitä olen koskaan tavannut. USKOKAA TAI ÄLKÄÄ, OLEN TAVANNUT VAIKKA MILLAISIA TYYPPEJÄ MUTTA KENENKÄÄN TÖRKEYDET EIVÄT KOSKAAN OLE MENNEET YHTÄ PITKÄLLE. 

Flunssa, miksi se aina tulee niin salakavalasti. Ajoitus sillä on sama joka kerta, se tulee kun sitä vähiten kaipaisi. Eilen vietin laiskottelupäivän kotona, ja ajattelin että kyllähän minä sitten tänään (eli siis torstaina) pesen pyykkiä pyykkituvassa, tiskaan vihdoin monta päivää vedessä lilluneet tiskit, menen treeneihin ja luen tenttiin. No näistä ei taida toteutua mikään, ainakaan tänään. Jotain kertoo se, että heräsin tänään puoli kolme kun en vaan päässyt ylös sängystä. Normaalisti saunalta tuntuvassa kämpässä on kylmä, pitää olla vähintään sata kerrosta vaatteita päällä. Miksi en voinut olla eilen kipeä, kun siihen ois ollut jopa aikaa? Jotain positiivista kuitenkin, nyt saa juoda luvan kanssa niin paljon teetä kun haluaa. Ei todellakaan huvittaisi pistää nokkaa tuonne ulos. Miten siellä voi tuntua niin kylmältä, vaikka pakkasta on alle 10 astetta? Yhtä kylmältä tuntui joulunaikaan, silloinhan tarvottiin 30 asteen pakkasessa. Pakko kuitenkin lähteä illalla töihin, euw. Se paikka ei tunne armoa, ei koskaan. No eikai auta mikään muu, kun pukeutua Michelin ukoksi ja ottaa mukaan paljon särkylääkkeitä.

Ironista, että viidentoista tunnin sängyssä makoilun jälkeen väsyttää vieläkin ihan luvattoman paljon.  Puoli kolmelta kuitenkin heräsin lopullisesti, kun en saanut enää unta. Ulkona nimittäin päiväkodin lapset olivat pihalla taas, ne tuli leikkimään.. PMMP:n sanoin, ihanan iloinen puheensorina kantautui mun korviini. Ehkä mulla oli sittenkin joku syy nousta. Olisi tehnyt mieli mennä ikkunaan katselemaan, avata sälekaihtimet ja antaa auringonsäteiden valaista kämppääni. Ehkä sitten olisi ollut lämpimämpi sisällä kämpässä, ja myös sisällä mielessä. En kuitenkaan uskaltautunut, mitähän tarhatädit olisivat ajatelleet jos olisivat nähneet mun kyylivän niiden lasten touhuja? Välillä toivon, että mulla olisi oma sellainen pieni. Olisi joku tarkoitus elämälle, ja tämän päivän perusteella voin ajatella että lapsi toisi myös syyn nostaa se perse sängystä ja tehdä asioita, oli sitten kipeä tai ei. 

Ensin pitäisi kuitenkin löytää se mies. Minä haluan vain ja ainoastaan hänet. Purskahdin itkuun, että vuosi sitten jos olisin ollut kipeänä.. Hän olisi keittänyt teen puolestani, silitellyt mun hiuksia ja pussaillut poskelle. Lähtenyt töihin, minä olisin jäänyt kotiin sairastamaan. Hän olisi töistä tullessaan tuonut jotain hyvää syötävää yllätykseksi, ja kutsunut mut hänen kainaloon loppuillaksi. Oltaisiin katsottu jotain sarjaa koneelta. Nyt jäljellä meistä olen vain minä. Tällaisina päivinä sitä tipahtaa taas korkealta ja kovaa, kun tajuaa mitä on menettänyt. Enkä ole varma, että onko kerran rikottu entistä vahvempi. Tekisi mieli huutaa ja kovaa hänelle, että etkö tajua mitä olet menettänyt. Ei se huutokaan auttaisi.. 

Ideoita

Viime aikoina olen yritätnyt epätoivoisesti hiljalleen saada itselleni jonkin sortin pieniä projekteja aikaiseksi, jotta olisi jotain mielekästä tekemistä ja jotain mitä odottaa. Koska myönnän olevani neuroottinen ja aika stressaava persoona, on välillä pakko saada ajatukset jonnekin muualle. Oonkin jo unohtanut miten hauskaa ja rentouttavaa onkin suunnitella kaikkea pientä kivaa! Olen päättänyt ottaa baby stepsejä sisutamisen suhteen sekä hiusteni suhteen. Olen päättänyt, että kasvatan nyt sitten sen pituiset hiukset mistä olen aina haaveillut, eli rintojen alle. Eihän tässä kovinkaan montaa senttiä ole sinne matkaa, mutta tukkani on niin kammottavassa kunnossa.. Olenkin omaksi yllätyksekseni alkanut osoittaa huomattavaa kiinnostusta tuotteiden ainesosalistoihin, hengannut lukemattomia tunteja juurikasvun foorumilla sekä lätrännyt tukkaan kilokaupalla öljyä. Tälläkin hetkellä päässäni on öljysetti! Olen myös uskaltautunut kaupungille ilman seuraa, ja tutkinut Anttilan alennusrkoreja suurella mielenkiinnolla ja miettinyt josko joku niistä purnukoista kotiutuisi minulle.

Alan vakuuttua että mikään ei ole rentouttavampaa kuin itsensä huolehtiminen, olkoon se sitten vaikka niinkin "pinnallista" kuin hiukset. On ihan mahtavaa jos löytää tuotteita, joiden jäljiltä hiukset kiiltävät ja ovat hyvässä kunnossa. Jos itsetuntoni nousee tällätavoin statosfääriin, eikai siinä ole mitään pahaa? Kukkarokaan ei tässä hommassa pahemmin kärsi, jos osaa valita oikeat tuotteet halvalla. Pitäisi taas tehdä iHerbiin, tuohon jokaisen hintatietoisen tytsyn verkkokauppaan, taas muheva tilaus öljyjä ja lisäravinteita. Vitamiinit ja muut lisäravinteet saa iHerbistä paljon halvemmalla. Olen huomannut ettei tukan kunnossapito oikeasti vaadi aina Tigin tai muiden överikalliiden tuotteiden käyttöä (huom., en väitä etteivätkö nämä olisi hyviä mutta yhtä hyviä saa halvallakin jos tietää mistä etsii). Mun itsetunto on suoraan verrannollinen naamani lisäksi hiuksiin, joten aion nyt panostaa niidenkin hyvinvointiin. Ala-asteella mua kiusattiin aina hiuksistani, ja olen aina ollut sitä mieltä että ne ovat hirveät. Hirveyden päivittämisen sijasta aion kuitenkin tästä lähtien keskittyä tekemään niistä kivat, juuri sellaiset kuin haluan. Jännä huomata miten innoissani olen näinkin pienestä projektista, ehkä en olekaan tunteeton ameeba? Varokaa leidit, kohta mulla on tämän yksiön maailman upeimmat hiukset!

Hiusmanian lisäksi muhun on iskenyt virus nimeltä sisustuskuume. Ehei, en haaveile kalliista design-tuotteista tai uusista huonekaluista... Tällä kertaa haaveilen vain pikkujutuista. Kuolaan sisustustaroojen ja erilaisten sisustusteippien perään, joten miksi ei? Kun erosin hänestä ja muutin ekaa kertaa yksin asumaan, olen päättänyt että sisustan tämän kämpän vaikka jätesäkeillä jos niin haluan eikä kellään muulla ole mitään sanomista. Minä minä minä ja minun! Haluaisin ostaa paljon kasveja koristamaan pientä koppiani, muutamia kynttilöitä, ja jo äsken mainittuja tarroja. Koska olen välillä aika nolife ja olen naimisissa tenttikirjan ja kouluhommien facebookin kanssa kotona, kodin pitää kyllä olla myös kiva. Helvetti, maksan tästä niin paljon kuussa et parempi olla enemmän kuin kiva! 

En oikeastaan koskaan tee kotona mitään muuta kun olen koneella tai katon telkkaria. Huonoina päivinä joudun tietysti lukemaan tentteihin tai tekemään kouluhommia.. Menin tuossa pari päivää sitten seisomaan keskelle yksiötäni, ja mietin mitä kaikkea tälle ja täällä voisi oikeastaan tehdä. Ainakin olen vähän edistynyt, kun olen puuhastellut hiuksieni parissa ja miettinyt millaisen tarran sitä lätkäisisi vaikka vessan oveen.. Miten te muut vietätte aikaanne kotona? 

Zombie

Miksi maanantait aina tuntuvat niin kamalille? Miksi tämä päivä tuntuu maanantaille, mulla on koko viikon ollut maanantai. Tässä viiden päivän keikkaputken aikana mulle on käynyt pikkuhiljaa hyvin selväksi, etten tule koskaan olemaan aamuihmisiä. Tulevaisuuden kannalta kuullostaa erittäin lupaavalta, olisi kerrassaan loistavaa jos nämä hommat toimisi niin että töihin voi mennä kun sattuu jaksamaan. Or not. Kännykkäni raivostuttava herätysränkytys on aiheuttaa sydänkohtauksen ennen kuutta, jonka järkeen torkutan ainakin vartin ja olen jo myöhässä. Pesen samalla hampaita kun etsin vaatteita ja pakkaan laukkua. Tungen kurkusta alas banaanin ja teen aamulenkin juoksemalla bussiin, tuntuu että vaapun vaan eteenpäin eikä askeleet tuota tulosta. Samalla saan tasapainoharjoituksen kun tuolla on niin liukasta. Luistimet olisivat olleet kätevät koko viikon tosin en kyllä osaa luistella, niin tuolla pysyisi jotenkin pystyssä. Peiliin en edes viitsi katsoa en kotona enkä kyllä bussissakaan, koska maan vetovoima tuntuu miljoona kertaa vahvemmalta erityisesti silmäpussien kohdalla. Tiedän sen jo valmiiksi, joten miksi vaivautua. Saavun työpaikalle räjähtäneen näköisenä, pidän heti ensimmäisenä vessatauon ja yritän saada hiukset epätoivoisesti kuosiin sillä vessojen peileistä näkee itsensä väkisin.

Miten olenkaan ikinä jaksanut peruskoulussa ja lukiossa nousta ylös. Vai jaksoinko? Ainakin kävin koulussa.. Koko päivä menee nykyisin ihan pilalle, jos pitää aamulla nousta aikaisin. Välttelen kuin ruttoa kaikkia mahdollisia kursseja jotka pitäisi valita jos ne alkaa aamulla. Mikä siinä on että kaikki tuntuu aikaisen aamun jälkeen romahtavan? Viikon aikana olen raahannut zombiolemukseni töihin seitsemäksi, ja viisi ensimmäistä tuntia sekä miljoona kahvikuppia myöhemmin olen valmis lyömään hanskat tiskiin koko loppupäiväksi.  Luukulle voisi laittaa "Älä häiritse, työntekijä osaa olla vittumainen" -kyltin ja voisin nukkua takin alla.. Väsyttää, väsyttää ja ennenkaikkea vituttaa. Aikaisten aamujen jälkeen oon niin vihainen että voisin räjähtää jollekin valivali- asiakkaalle päin naamaa. Kun voisikin, en ymmärrä kaikesta russuttajia. Kollegat päivittelee väsynyttä ja kalpeaa olemustani samalla kun itse tekopirteänä palvelevat asiakkaat munkin edestä, oma perberini kun tuntuu olevan superliimalla kiinni tuolissa. Voiko burnoutin saada..viikossa? Sain niin kovan stressin aamuherätyksistä, että ihoni räjähti perinteisesti kasvoista ihottumalle. Well done, asiakaspalvelussahan tämä on kätevää: kun näytät Frankenstainin hirviölle niin kukaan asiakas ei tule luoksesi ja saat vittuuntua ihan rauhassa. 

Onneksi kyseinen keikkaputki tietää edes rahaa, mitään muuta positiivista tässä ei sitten ollutkaan. Paitsi se että tiedossa ei ole hetkeen ihan noin epäinhimillisen aikaista aamua ja CV:ni lihoo taas hieman enemmän. Olen kyllästynyt muiden kyselyihin (turhautuminen tällaiseen asiaan neljässä päivässä?) että miten olen vapaa-aikani viettänyt kun olen päässyt jopa kuudelta töistä. No en mitenkään? En voi käsittää kuka jaksaa opiskella loputtoman pitkän työpäivän jälkeen, lähteä lenkille ja rentoutua. No periaatteessahan rentoutuminen laiskottelu onnistuu ainakin multa, koko loppuilta menee koomassa koneella ja ajatuskin seuraavasta aamusta saa ahdistuksen kuristamaan kurkulla. En selviä edes kauppaan, liian kaukana ja kassit painaa. Tänään kuitenkin yllätin itseni Lidlistä kun siellä oli taas tarjouksia, luoja että se kassi painoi. Väsyin tästä suuresta maratoniin verrattavasta suorituksesta niin, että nukuin kolmen tunnin päikkärit.  Koita siinä sitten enää illan tullen jumalauta saada unen päästä kun kattoo kelloa koko ajan, kaksitoista, yksi, hitto viisi tuntia enää apua, kaksi, miksi en voi nukkua.. Ainiin mutta eihän mun huomenna tarvitse nousta aikaisin. Kouluhommat kaikki rästissä jo nyt, tammikuun alussa ja on sanomattakin selvää etten kykene heräämään kahdeksalta vain opiskellakseni kotona. Viikon jälkeen tuntuu että kasvot ovat rupsahtaneet tästä stressin ja väsymyksen määrästä ainakin viisi vuotta vanhemmaksi, bongaan ihottuman lisäksi muutaman kivan finnikaverin otsasta ja vyötärölle on tullut pieni rengas. Aikainen aamu ainakin mun tapauksessa lihottaa, koska työpäivän jälkeen mun on pakko saada karkkia tai jotain muuta mättöä (en minä sinne kauppaan asti jaksa kävellä, joten täytän varastojani ennen työputkea) koska en kestä. Kaikki tuntuu niin tsiljoonasti vaikeammalta ja hanskat ovat hukassa taas astetta enemmän..  Tietotekniikka, miksi vaikeutat asioita entisestään? Kuvan osoite ei kelpaa, en saa tallennettua kuvia koneelleni, kun kuva on vihdoin koneella en saa rajattua sitä, tämän jälkeen en saa lisättyä. Tunnin tappelun jälkeen se on tossa nyt jotenkin.

MENISIKÖHÄN EDUSKUNNASSA LÄPI LAKIALOITE: KIELLETÄÄN AIKAISET AAMUT LAISSA, KOSKA NE AIHEUTTAVAT VAKAVIA TERVEYSONGELMIA?

Mitäs me kateelliset

Pakko päästä avautumaan meistä suomalaisista, nyt kun havahduin taas tähän todellisuuteen erään nettikeskustelun innoittamana. Jos maailmanlaajuisesti jaettaisiin "maailman kateellisin kansa" -palkinto niin me suomalaiset voitettaisiin ruotsalaiset ja muut kansat siinä ihan kuusnolla. Mikä hitto siinä on, että joka asiasta mitä toisella on pitää olla kateellinen? Miksi pitää pönkittää omaa itsetunto vastaavasti sitten tekemällä muita ihmisiä kateelliseksi? Erityisesti nämä kateelliset näkyvät elämässäni anonyymeinä, jotka kommentoivat toisten blogeihin ilkeästi. Vauvablogien innokkaana seuraajana (älkää vain kysykö miksi, en tiedä itsekään) en vaan voi käsittää, miten jollakin on sydäntä toivoa toiselle ihmiselle keskenmenoa, avioeroa tai mitään muutakaan paskaa. Aina jos kirjoittajalla meneekin joku asia putkeen niin joku tulee kertomaan et eihän toi nyt niin hienoo oo hei tai miten sillä ainakin menee paremmin. Sitten jos kirjoittaja sattuukin kirjoittamaan jotain negatiivista miten puolison virassa toimiva UkkoPertti ei tullutkaan kotiin kolmelta yöltä, niin siellä kommenttiboksissa ollaan taas pätemässä, että "haloo jätä se, kyl mun mies tulee aina kotiin minuutilleen ja jos myöhästyy niin saan suklaataja ruusuja <3". Aina joltain löytyy parempi Hanibubbelsson kun joltain toiselta,  ja ihmisten on pakko päästä jakamaan tämäkin asia, jotta blogin pitäjälle tulisi mahdollisimman paska fiilis. Ruudun takaa muilta myös löytyy paremmat lapset, jotka ovat oppineet puhumaan, kuivaksi ja kävelemään toki alle vuoden ikäisenä ja tämä täytyy tulla aina kertomaan jos joku muu iloitsee muksunsa kehityksestä.

Mulla menee myös IRL hermot tällaisiin ihmisiin, ja tätä ihmistyyppiä on PALJON. Jos kerron, että ostin tossa uuden puhelimen josta olen iloinen, niin täytyy sitten välttämättä jakaa oma mielipide "miten sä tollasen paskan menit ostamaan, siis mä luotan vaan aifouniin" ja lytätä, jyrätä ja tampata se hetken onnellisuus mitä pienestä asiasta voi saada. Muistan kun yläasteella kaverini sai uuden puhelimen kun vanha meni rikki. Hän oli todella köyhästä perheestä, ja sai kuitenkin ihan ajantasalla olevan kännykän itselleen. Eräs NeitiNokkava päätti sitten ilmoittaa koko luokan kuullen, kuinka Mirkku sai todella antiikinaikaisen puhelimen ja hyi kun se on iso. Varmaan Mirkusta tuntui nyt ihan loistavalta.  Miksi ei voi olla avoimesti iloinen toisen puolesta? Jos ei osaa, niin voisiko sitten olla mielummin näyttämättä sitä kateutta ja vitutusta avoimesti. Se että osaa pitää sanallisen arkkunsa tällaisissa tilanteissa kiinni olisi enemmän kuin suotavaa. 

Kun muutin tähän asuntooni, olin iloinen siitä että sain jonkun kämpän. Melkein joka ikiseltä, kyllä luitte oikein: joka ikiseltä, jolle olen kertonut yksiöni koon saan räkäistä naurua niskaani ja pohdinnat siitä miten he eivät itse muuttais ainakaan keskustan ulkopuolelle ja kämpässäkin pitää olla neliöitä vähintään 35, eihän yksi ihminen sinne mahdu muuten mitenkään. Kun olen onnellinen jostain niin onko pakko tulla kertomaan miten itsellä on sitä ja tätä ja miten minun omistamani (tai no tässä tapauksessa vuokraamani) asia on ihan paska? Oikeesti valaiskaa mua, mitä ihmettä ihmiset saa tuolla käytöksellä. Hyvän mielen? No en minä ainakaan saa hyvää mieltä, jos lyttään toisten ihmisten unelmat ja hyvät olot jo heti kättelyssä. Kritiikkiä saa aina antaa,  mutta jos kerron kuinka onnellinen olen kämpästäni niin sitten pitää sanoa että ei mulla ole syytä olla, koska kämppäni on paskalla sijainnilla heidän mielestään ja vieläpä niin pieni, niin kyse ei kyllä enää ole kritiikistä vaan mun mielestä asiattomasta kommentista. Jotta en nyt itse vaikuttaisi maailman puhtaimmalta pulmuselta, niin kyllähän multakin tällasia hirveyksiä sammakoita joskus pääsee, mutta ainakin tajuan hävetä itseäni silmät päästäni ja rueta paikkailemaan puheita "niin siis mut kyllähän sä tollaseen varmaan mahdut ja ei oo paljon siivottavaa"-tai jotain muuta ton tyylistä, mitä olisin odottanut näiltä mielipiteen laukojilta mutta sellaista ei tule. 

Eniten huvittaa jos kertoo ostaneensa jonkun vähän kalliimman ja oikeasti laadukkaan tavaran, ettei sitten koko ajan tarvitsisi ostaa jotain halpaa rytkyä tilalle kun ne hajoavat heti, niin joku tulee sanomaan "aijaa no ihan paskoi ne on, ei sillä että joskus oisin käyttäny mut siis ku mun äitin serkun miehen eksän tyttö on, siis mä ainaki osaan käyttä mun rahani viisaammin" ja ties mitä.  Jos tulen jostain iloiseksi niin onko ihan pakko tulla heti kertomaan miksi minulla ei ole syytä olla iloinen? Kerroin tossa syksymmällä, miten pääsin tekemään keikkailijana tavallaan lähihoitajan töitä eräässä palvelutalossa. Mun mielestä se on tosi hieno juttu, koska mulla ei ole alan koulutusta mutta kuitenkin työkokemusta alalta paljon. Olin oikeasti ylpeä siitä, että pääsin sinne ja vielä hoidin hommat sujuvasti eikä ongelmia ollut. Siis hyyyyi miten sä kehtaat pyyhkii jonku toisen persettä, mä en ikinä alentuis tollaseen. Joudutko näkee..no..siis..niiden....s-e-n? - on hyvä esimerkki niistä lukuisista kommenteista jotka tulivat ja veivät ylpeyden ja ilon multa pois. Toki pari tuli kertomaan että nostavat mulle hattua, mutta todellakin vain pari. Pahin kommentti minkä ikinä milloinkaan olen saanut, on ollut että ajattelenko seksuaalisesti näitä potilaita. Tähän taas minä vastaan että hyi helvetti.

Miten ihmiset jaksavat olla niin helvetin lapsellisia.

Lonely

Mulla on niin orpo olo. Tein juuri tällaisen yleispätevän diagnoosin, joka toteutuu ainakin mun kohdalla: mitä pidempään on vanhempien luona, sitä rankempi on paluu arkeen. Kun on ollut 1,5 viikkoa jossain kaukana kotoa rentoutumassa niin kotioven aukaistessa tulee kyllä pudotus maan pinnalle.  Uuden vuoden jälkeen olin taas kuolla tylsyyteen, viihdyin kotona jopa pari päivää. Ratkaisin asian, no menemällä jälleen vanhemmille. Onneksi isäni tarjoutui maksamaan liput, ja oli mulla ihan hyvä syykin käydä siellä urheiluleirillä seliseliseli.

Oikeasti, tämä olo on ihan järkyttävä. En missään nimessä haluaisi enää tämän ikäisenä asua vanhempieni kanssa. En todellakaan, vaan suht säännölliset visiitit sielläpäin riittää. Enkä mä kotipaikkakunnalla mitään tekisikään, siellä on niin kuollutta eikä mitään kouluttautumismahdollisuuksia. Oon asunut yksin jo monta hassua vuotta.. Silti olen niin yksinäinen. Parisuhteessa tämä homma oli iisiä: poikkiksen seurasta vanhempien seuraan ja takaisin kotiin poikkiksen kainaloon. Vähän pitsaa ja karkkia, hyvä leffa + pusipusit ja ai että kun oli ikävä. Nyt vaan avaan kotioven ja täällä odottaa karmaiseva tyhjyys sekä jääkaapissa että ympärilläni. Kukaan ei ole iloisena moikkaamassa oven takan ja kysymässä miten matka meni ja mitä kaikkea tein. En kuule keneltäkään, että kiva kun tulit takaisin. Voin olla poissa 1,5 viikkoa, eikä kukaan oikeastaan kaipaa mua sinä aikana. Haluaisin jostain kuulla sanat minulla oli ikävä sinua. 

Mun vanhemmat tarvitsevat mua, tyttärenä. Kukaan muu ei muuten taida tarvita mua. Sniff ja boohoo. Tämän päivän kyynelistä voisi taas antaa vettä vaikka Afrikan lapsille, niin paljon niitä on. Edes tee, kahvi tai mikään muukaan tunnu auttavan tänään. Oloni voisi tiivistää yhteen sanaan: turha. Miksi tällaiset päivät ovat olemassa?

Onnen hippusia

Uuden vuoden krapula näytti laantiumisen merkkejä vasta illalla, en ymmärrä miten olen tullut näin vanhaksi. Oon havainnut saman ilmiön aina, että krapulassa alan pohtia syvällisiä. Mitä kauemmin se kestää, sitä pidempään ehdin mietiskellä syvällisiä. Siinä vaiheessa kun muut nukkuvat olojaan pois niin mun pää käy läpi neuroottisesti asioita laidasta laitaan, eilen esimerkiksi mulle tuli vilpitön tarve perustaa maatila alpakoille. Saan ihan hulluja päähänpistoja, tosin tapahtuipa eilen jotain erilaistakin tässä päässä. Ajattelin asioita, ja totesin että olen aika rikas. En tosin sillä perinteisellä tavalla.

Vaikka olenkin vähän elämästä kärsinyt, niin totesin eilen että päivääkään en vaihtais pois. En päivääkään. Kamala klishee, mutta koen että ilman esimerkiksi NeitiSäälittävää ja sitä sotkuista ihmissuhdetta en olisi tällanen ihminen kun oon nyt. En mä haluaisi olla sellanen, joka ei oo kokenut tän maailman nurjaa puolta. Olisin varmaan äärimmäisen pinnallinen ihminen. En itse asiassa ole enää kateellinen ihmisille, jolla on aina ollut kaikkea ja kaikki hyvin. Sitäpaitsi, mullahan on jo kaikkea! Okei, ehkä haluaisin vakaamman tilanteen hänen kanssaan tai oikeasti parempia kaverisuhteita. So what. Nää asiat ei kuitenkaan muodosta koko mun elämää, koska onhan elämässä paljon muutakin. Olen menettänyt terveyteni ja saanut sen jollain asteella takaisin, mistä olen todella onnellinen. Terveyttä arvostaa oikeasti vasta sitten kun sen menettää, kaikkihan sitä aina hokee mutta ainakin mun kohdalla tämä lause on pätenyt. Tuntuu hyvältä että voin tehdä jotain. Voin käydä suihkussa ilman kipua! En myöskään näytä rupikonnalta vaan ihan tavalliselta tyypiltä. Voin nähdä kavereita ilman pelkoa siitä, että ihmiset spekuloivat mahtaako minusta tarttua joku rutto ja "hyi yök sun naama" -kommenttejakaan ei ole hetkeen sadellut. *Koputtaa puuta*.

Mulla on myös katto pään päällä, enkä ole asunnoton. Asunnottomuus on ongelma pääkaupunkiseudulla kun tosi vaikea löytää yhtään minkäänlaista asuntoa. Myöskin vaatteita, kenkiä, laukkuja ja muuta materiaalista hömppää löytyy, joten en nyt hetkeen tarvitse mitään uutta. Ei mene rahaa sellaisiin. Ainut mikä multa puuttuu tällasista elämän matariaalisesta puolesta on raha. Tilillä olevat rahat eivät kuitenkaan tee mua onnelliseksi. Rahalla saa kivoja asioita ja elämä helpottuu kyllä kummasti jos sitä on, mutta en usko että olisin yhtään onnellisempi jos mulla olis järkyttävästi rahaa ja voisin aina ostaa mitä nyt sattuu huvittamaan. Tietysti mäkin haluan omistusasunnon, auton ja muuta kivaa.. Sitten joskus. Oikeasti tällasena opiskelijana mulle riittää, että saan itseni elätettyä. En ole koskaan ollut merkkivaatteiden tai muiden kamalan kalliiden asioiden perään. Mitä vanhemmaksi oon tullut, sitä helpommin oon ilahtunut kotona keitetystä teestä eikä mun ole tarvinnut mennä överikalliiseen kahvioon juomaan sitä saadakseni saman nautinnon.

Mulla on myös maailman paras perhe, enkä heitä vaihtaisi pois mistään hinnasta. Olen tosi kiitollinen mun vanhemmille, että tarvittaessa he voivat sponssata/lainata puuttuvat eurot vuokraan jos tilanne sitä vaatii. Eli tämän voisin kääntää niin, että mun ei tarvitse pelätä maksuhäiriömerkintää koska voin kysyä heiltä lainaa ja tiedän, että he auttavat. Myös vanhemmat maksavat mun ihanan ja erittäin rakkaan harrastuksen. Ei kaikilla ole mitään intohimoa. Mulla on ensimmäistä kertaa vuosiin johonkin asiaan intohimo, ja se tuntuu ihan helvetin hyvälle. Saan asioista nautintoa, enkä tarvitse siihen aina toista ihmistä. Mun onnellisuus ei siis enää täysin riipu miehestä, vaan mulla on elämässä muutakin sisältöä mikä lienee ihan tervettä.

Joku fiksu muuten sanoi joskus, että onnellisuus ei ole päämäärä vaan tapa elää. Fiksu tyyppi, sanon minä.

Teatteria

Jääkaapissa häämöttää vain valo, ja vatsa huutaisi krapulamättöä. Pitikin unohtaa, ettei tänään ole edes pienimmät ryöstökalliit kaupat auki. Miten vain, en tiedä jaksaisinko edes tehdä pyhiinvaellusta lähikauppaan. Heräsin muutama tunti sitten, muistona eilisestä naamalle levinneet meikit ja aivoja halkova päänsärky. Pitäisi pakata urheiluleiriä varten, lähtö on huomenna. Oi kyllä, minä urheilen! Nyt on tosin vähemmän liikunnallinen olo..

Olipahan mielenkiintoinen ilta taas, ei voi kyllä todeta muuta. Koska kaikki olivat sopineet jotain lukiotuttujensa kanssa, sain kutsun eräisiin bileisiin joista en tuntenut kuin pari ihmistä. Menin sitten toisen näistä luokse alottelemaan, ja se oli virhe. Oon niitä ihmisiä, jotka ymmärtää toisten ulkonäkökriisejä ja musta huokuu sympatiaa. Tiettyyn pisteeseen asti. Sitten kun se raja menee yli niin kunnolla meneekin. Tämä lady järjesti "rumuudestaan" sellaisen teatterin (huom, laittautui kolme tuntia) miten ei voi lähteä, sai itkupotkuraivarit lattialla ja odotti poikaystäväänsä siihen lohduttamaan. Et sinä rakas ole ruma, no oonpas yhyy vittu!!!  Kuulin kun se puhui jonkun kans puhelimessa, ja sanoi siis on Jessika tääl alottelee, ei sil kato ollu mitää muut vaihtoehtoo ku tulla tänne. Kutsuko tuo mut perkele sinne säälistä :D? Miten niin "ei ollut muuta vaihtoehtoa"? Vitustako se mun vaihtoehdot tietää. Samalla itse vaan möllötin ja join siideriä ennätystahtiin, jotta vihdoin saataisiin ahterimme sinne bileisiin. Siellä tämä leidi sitten jatkoi tota valitustaan miten on rumat hiukset (kiitos vain, minähän ne sinulle jouduin laittamaan kun et itse osannut) ja blaablaablaaa.

Mä en ole koskaan ymmärtänyt tollaista huomiohuoraamista, kun tää ihminen siis tietää olevansa ihan perusnätti, enkä ihmettelis vaikka se joskus sanoiskin valittavansa vain huomion vuoksi. Lopulta mulla kilahti sen verran pahasti yli, että vaihdoin bileitä kun en jaksa tuota ikuista valitusta. Mä tulin pitämään hauskaa, painu sinä sitten kotiin sen naamasi kanssa. 

Tein mysteerisen katoamisen sitten toisiin bileisiin. Ehkä olen itsekäs tai itserakas, en tiedä. En vaan jaksa olla mikään tollanen roskaämpäri jolle valitetaan niin naurettavia asioita yhyy mun hiukset on niiin lyhyet (yltää vittu alaselkään, tosi lyhyet joo).  

Toisissa bileissä olin minä ja viisi pariskuntaa. Jep. Siellähän ne sai sitten kunnon riidat aikaiseksi joka asiassa. Tässä vaiheessa olin jo niin humalassa ja olo alkoi olla aika kehno niin lähdin sitten kotiin.

Kotimatkalla bussissa katselin sitten pareja ja kuuntelin angstimusaa. Niin ikävä häntä, niin ikävä läheisyyttä. Tänä vuonna päätin alkaa työstämään tätä, että osaisin olla vähän enemmän yksikseni niin että viihtyisin.

Oli erilainen uusivuosi kun koskaan aiemmin, ja tästä opittiin jotain. Ainakin opin sen, että en lähde ton yhden kans enää yhtään mihinkään enkä halua sellaisiin bileisiin jossa muut ovat kultapuppelin kanssa ja minä sinkkuna. En mä nyt silti ulkopuoliseksi jäänyt, ihme kyllä. Mutta en silti halua ottaa kantaa näin "Ukko-Petteri käyttäytyy musta niin oudosti, kato sitä.. ootko samaa mieltä?" -neurooseihin koska mua ei vaan yksin kertaisesti kiinnosta.

Olen kyllä tyytyväinen että lähdin kotoonta pois, saavutus tämäkin. Huomenna sitten kohti leiriä!! Puuh, kuka pakkaisi kamat mun puolesta ja tiskaisi.. Laiskottaa..