Onnen hippusia

Uuden vuoden krapula näytti laantiumisen merkkejä vasta illalla, en ymmärrä miten olen tullut näin vanhaksi. Oon havainnut saman ilmiön aina, että krapulassa alan pohtia syvällisiä. Mitä kauemmin se kestää, sitä pidempään ehdin mietiskellä syvällisiä. Siinä vaiheessa kun muut nukkuvat olojaan pois niin mun pää käy läpi neuroottisesti asioita laidasta laitaan, eilen esimerkiksi mulle tuli vilpitön tarve perustaa maatila alpakoille. Saan ihan hulluja päähänpistoja, tosin tapahtuipa eilen jotain erilaistakin tässä päässä. Ajattelin asioita, ja totesin että olen aika rikas. En tosin sillä perinteisellä tavalla.

Vaikka olenkin vähän elämästä kärsinyt, niin totesin eilen että päivääkään en vaihtais pois. En päivääkään. Kamala klishee, mutta koen että ilman esimerkiksi NeitiSäälittävää ja sitä sotkuista ihmissuhdetta en olisi tällanen ihminen kun oon nyt. En mä haluaisi olla sellanen, joka ei oo kokenut tän maailman nurjaa puolta. Olisin varmaan äärimmäisen pinnallinen ihminen. En itse asiassa ole enää kateellinen ihmisille, jolla on aina ollut kaikkea ja kaikki hyvin. Sitäpaitsi, mullahan on jo kaikkea! Okei, ehkä haluaisin vakaamman tilanteen hänen kanssaan tai oikeasti parempia kaverisuhteita. So what. Nää asiat ei kuitenkaan muodosta koko mun elämää, koska onhan elämässä paljon muutakin. Olen menettänyt terveyteni ja saanut sen jollain asteella takaisin, mistä olen todella onnellinen. Terveyttä arvostaa oikeasti vasta sitten kun sen menettää, kaikkihan sitä aina hokee mutta ainakin mun kohdalla tämä lause on pätenyt. Tuntuu hyvältä että voin tehdä jotain. Voin käydä suihkussa ilman kipua! En myöskään näytä rupikonnalta vaan ihan tavalliselta tyypiltä. Voin nähdä kavereita ilman pelkoa siitä, että ihmiset spekuloivat mahtaako minusta tarttua joku rutto ja "hyi yök sun naama" -kommenttejakaan ei ole hetkeen sadellut. *Koputtaa puuta*.

Mulla on myös katto pään päällä, enkä ole asunnoton. Asunnottomuus on ongelma pääkaupunkiseudulla kun tosi vaikea löytää yhtään minkäänlaista asuntoa. Myöskin vaatteita, kenkiä, laukkuja ja muuta materiaalista hömppää löytyy, joten en nyt hetkeen tarvitse mitään uutta. Ei mene rahaa sellaisiin. Ainut mikä multa puuttuu tällasista elämän matariaalisesta puolesta on raha. Tilillä olevat rahat eivät kuitenkaan tee mua onnelliseksi. Rahalla saa kivoja asioita ja elämä helpottuu kyllä kummasti jos sitä on, mutta en usko että olisin yhtään onnellisempi jos mulla olis järkyttävästi rahaa ja voisin aina ostaa mitä nyt sattuu huvittamaan. Tietysti mäkin haluan omistusasunnon, auton ja muuta kivaa.. Sitten joskus. Oikeasti tällasena opiskelijana mulle riittää, että saan itseni elätettyä. En ole koskaan ollut merkkivaatteiden tai muiden kamalan kalliiden asioiden perään. Mitä vanhemmaksi oon tullut, sitä helpommin oon ilahtunut kotona keitetystä teestä eikä mun ole tarvinnut mennä överikalliiseen kahvioon juomaan sitä saadakseni saman nautinnon.

Mulla on myös maailman paras perhe, enkä heitä vaihtaisi pois mistään hinnasta. Olen tosi kiitollinen mun vanhemmille, että tarvittaessa he voivat sponssata/lainata puuttuvat eurot vuokraan jos tilanne sitä vaatii. Eli tämän voisin kääntää niin, että mun ei tarvitse pelätä maksuhäiriömerkintää koska voin kysyä heiltä lainaa ja tiedän, että he auttavat. Myös vanhemmat maksavat mun ihanan ja erittäin rakkaan harrastuksen. Ei kaikilla ole mitään intohimoa. Mulla on ensimmäistä kertaa vuosiin johonkin asiaan intohimo, ja se tuntuu ihan helvetin hyvälle. Saan asioista nautintoa, enkä tarvitse siihen aina toista ihmistä. Mun onnellisuus ei siis enää täysin riipu miehestä, vaan mulla on elämässä muutakin sisältöä mikä lienee ihan tervettä.

Joku fiksu muuten sanoi joskus, että onnellisuus ei ole päämäärä vaan tapa elää. Fiksu tyyppi, sanon minä.