Kun lopulta nostin kytkintä korvesta, päätin että nyt teen sen. Minä aloittaisin tanssin. Minusta tulisi hyvä harrastaja. Uuteen paikkaan muuttaessa pitäähän sitä nyt joku harrastus olla, että tutustuisi ihmisiin. Right? En sentään haaveillut kilpaurheilun perään, se ei koskaan ole ollut mulle mikään kutsumus. Eikä sitä aikuisiällä aloittaessa koskaan voisi olla ns. hyvä tanssija. Pääasia oli kunhan saisin ja osaisin tanssia vain itselleni. Alotin hiphopin, josta pian siirryin nykytanssin kautta balettiin. Jännä, että edes olen kiinnostunut baletista. En koskaan lapsenakaan ollut mikään vaaleanpunaiseen pukeutuva pikkuprinsessa, enkä koe edelleenkän olevani kovinkaan tyttömäinen. Silti olisi niin ihanaa solmia hiukset superkireälle nutturalle, pukeutua bodyyn ja sukkiksiin. Taipua lopulta siihen helkatin spagaatiin.
Aluksi kaikki oli niin täydellistä. Aikuisten alkeisryhmä, mitä muuta voi toivoa? Miksi korvessa ei järjestetty isommille lapsille/teineille/aikuisille sellaista. Kävin ahkerasti tunneilla, ja koitin tutustua ihmisiin. Hiphopista ja nykytanssista en saanut ainuttakaan kaveria. Kukaan ei koskaan moikannut minulle. Ei mennyt tämä sosiaalistuminen ihan putkeen. Porukka oli äärettömän kilpailuhenkistä: siinä vaiheessa kun ryhmäliikuntatunnilla jokainen haluaa piiloutua takariviin, tanssinkoulun meininki oli toista. Osa lähti kotiin jos ei päässyt eturiviin. Aivan naurettavaa, itse en nyt sentään ihan noin huomionkipeä ole. Lopulta minulla yksinkertaisesti paloi hermot noiden ylimeikattujen teinien kanssa ja niiden mulkoileviin ja ennenkaikkea arvosteleviin katseisiin.
Ajattelin balettimaailman olevan tiivis ja jotenkin suvaitsevampi. Siellä kaikki kuitenkin pukeutuisi samalla tavalla, ei siellä kukaan katsoisi tossujasi kuinka ne ovat väärän merkkiset tai kuluneet.. Sitä paitsi kaikki olisivat aloittelijoita, tuskin kukaan huipputanssija hukkaisi aikaan (ja rahaa) jossain alkeistunnilla. Romantisoin mielessäni, kuinka me tyttöjen kanssa mentäisiin puolta tuntia ennen tunninalkua lämmittelemään. Me venyteltäisiin yhdessä, tehtäisiin muutamat piruetit. Tunnilla treenaisin intensiivisesti ja minulla olisi hauskaa. En katsoisi kelloa, kuten yleensä liikunnassa. In your dreams, baby.
En koe olevani sosiaalisesti mikään täysin menetetty tapaus. Minun on ehkä vaikea luoda syvällisiä ystävyyssuhteita, mutta small talk -kaverit ovat aina kuuluneet vahvuuteeni. En voi ymmärtää, miten en taaskaan saanut kaveria. Kaikki vain tulivat ja menivät omia aikojaan. Muistan muutamasti moikanneen samassa ryhmässä tanssiville tytöille, eikä kukaan koskaan edes vaivautunut moikkaamaan takaisin. Ai miten niin kiusaantunut olo? Koska olin niin baletin hurmoksissa, en tietenkään lopettanut sitä jonkun kaverin puutteen takia. Pah, voi siellä tunnilla siihen tanssiin keskittyä, en minä mitään sosiaalista elämää tanssikoululla kaipaa.
Pari vuotta jaksoin, menin tunnille yksin ja lähdin yksin. Sitten tuli stoppi. Olen edelleenkin sitä mieltä, että tanssi on maailman ihaninta. Millään muulla tavalla en saa ilmaistua itseäni yhtä hyvin kuin kehollani. Jos minulla joskus on ollut sielu jossain asiassa mukana, se oli baletti. Oman mielenterveyden vuoksi innostus kuitenkin pääsi laantumaan, kiitos lukuisten "löllömaha"-kommenttien joista sai kuulla kymmeniä kertoja tunnin aikana. Ne opettajat. Nuo perkeleet, jotka tappoivat innostukseni koko hommaan. Jos kaverien puute oli ahdistavaa, niin se ei totta tosiaan ole mitään verrattuna siihen millaista settiä opettajien suusta tuli.
Itse en henkilökohtaisesti voi ymmärtää, en jumalauta sitten millään tasolla, että jos nyt ollaan kaikki 16v+ harrastajia ja tanssitaan ihan huvikseen, niin kommentoidaan jatkuvasti negatiivisesti. Rakentavat kommentit ovat aina tervetulleita, mutta turhat haukkumiset aikuiselta aikuiselle tai kelle vaan ovat ihan turhia. Ei se ollut mikään vitun Oopperan balettikoulu. Jatkuvalla syötöllä kun kuuntelee usean tunnin viikossa seuraavanlaisia kohteliaisuuksia
- "Maha sisään, oon saatana sanonut jo monta kertaan"
- "Mikäs se tollanen maha on"
- "Nyt jumalauta se selkäsuoraksi, etkö kerrasta usko?!"
Yaddayaddayadda... Tällaisia kivoja haukkumisia kun kuulee, niin ei ole kyllä motivaatio sen jälkeen ihan huipussaan. Minä en ole lihava. Millainen ihminen tulee niin minulle sanomaan, kun olin alipainoinen? Ehkä olisin voinut vetää vatsaani sisään, olla tiukempi vatsasta ja omistaa paremman ryhdin. Mutta kun ei kaikki muutos tapahdu sekunnissa, toisin kuin opettajan mielestä pitäisi. Menin joskus juttelemaan opettajan kanssa, etten saa selkääni suoraksi. Mietin, että pitääkö tuoda röntgenkuvatkin selästä. Ei ole minun vika, että se on vähän kieroon kasvanut. Mutta kyllä minun pitäisi kelvata tanssiin harrastajana. Jos oltaisiin jossain ammattiintähtäävässä koulussa, ei mua olisi ikinä tällaisella selällä sinne otettukaan. Mutta kun ei oltu ammattiin tähtäävässä laitoksessa, vaan harrastajapohjalla. Olin kuulemma laiska. Elämä ei oo pelkkää mäkkiä, näin sanoi opettaja.
Oikeastaan on ihme, etten sairastunut uudelleen syömishäiriöön. Kai mullakin jotain järkeä sitten oli päässä, ja pystyinkin aika hyvin ignooraamaan tollaset höpöhöpö -jutut. Ei sitä sitten kuitenkaan loputtomiin jaksa kuunnella, ei sitten millään. Itsetuntoni joka tapauksessa laski pohjamutiin. Pidin itseäni rumana. Oksettavana. En ymmärrä miten tollaisia juttuja voi tulla aikuiselta ihmiseltä. Sama jos oltaisiin jossain kansalaisopiston piirrustuskurssilla, niin olisi vähän vaikea kuvitella siellä opettajan sanovan "mähän sanoin että tee pienempi liike kädellä, etkö helvetti usko? Monta kertaa mun pitää sulle sanoa, haloo, kuunteletko?". Olen vakuuttunut, että opettaja saisi potkut kurssin jälkeen tai jopa kurssin aikana. Mutta ei, niin ei toimita tanssikouluissa. Jos erehdyt antamaan negatiivista palautetta opettajasta, otat vaan kaiken itseesi etkä osaa suhteuttaa asioita. Opettajassa kun ei tietenkään ole mitään vikaa. Tanssikoulua ei selkeästi kiinnostanut, että minä olin maksava asiakas. Kyllähän kuntosalitkin ottavat palautetta ohjaajista vastaan? Miksi tanssinopettajat ovat niin perkeleen pyhiä, joita ei saa arvostella?
Haluaisin tanssia. Tanssi olisi niin täydellistä, ilman niitä paskaopettajia. Balettipuvut ovat sullottu pieneen laatikkoon. Tossut ovat varastossa. On niin ikävä. Samalla tiedän, etten kuitenkaan vaan voi enää koskaan tanssia. En voi koskaan palata siihen maailmaan. Kun jotain rakastat, mutta se kiduttaa henkisesti viimeisetkin rippeet.. Onko se todella sen arvoista? Vanhemmat kyselevät usein, että miksi lopetin kun pidin siitä niin. Pyörinhän piruetteja aina heidän olohuoneessaan. En jotenkaan halua kertoa ihmisille, millaista se todellisuudessa oli.
Tanssi oli ihanaa. Ihmiset tanssin ympärillä ovat pahimpia mitä olen koskaan tavannut. USKOKAA TAI ÄLKÄÄ, OLEN TAVANNUT VAIKKA MILLAISIA TYYPPEJÄ MUTTA KENENKÄÄN TÖRKEYDET EIVÄT KOSKAAN OLE MENNEET YHTÄ PITKÄLLE.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos puumerkistä!