Lonely

Mulla on niin orpo olo. Tein juuri tällaisen yleispätevän diagnoosin, joka toteutuu ainakin mun kohdalla: mitä pidempään on vanhempien luona, sitä rankempi on paluu arkeen. Kun on ollut 1,5 viikkoa jossain kaukana kotoa rentoutumassa niin kotioven aukaistessa tulee kyllä pudotus maan pinnalle.  Uuden vuoden jälkeen olin taas kuolla tylsyyteen, viihdyin kotona jopa pari päivää. Ratkaisin asian, no menemällä jälleen vanhemmille. Onneksi isäni tarjoutui maksamaan liput, ja oli mulla ihan hyvä syykin käydä siellä urheiluleirillä seliseliseli.

Oikeasti, tämä olo on ihan järkyttävä. En missään nimessä haluaisi enää tämän ikäisenä asua vanhempieni kanssa. En todellakaan, vaan suht säännölliset visiitit sielläpäin riittää. Enkä mä kotipaikkakunnalla mitään tekisikään, siellä on niin kuollutta eikä mitään kouluttautumismahdollisuuksia. Oon asunut yksin jo monta hassua vuotta.. Silti olen niin yksinäinen. Parisuhteessa tämä homma oli iisiä: poikkiksen seurasta vanhempien seuraan ja takaisin kotiin poikkiksen kainaloon. Vähän pitsaa ja karkkia, hyvä leffa + pusipusit ja ai että kun oli ikävä. Nyt vaan avaan kotioven ja täällä odottaa karmaiseva tyhjyys sekä jääkaapissa että ympärilläni. Kukaan ei ole iloisena moikkaamassa oven takan ja kysymässä miten matka meni ja mitä kaikkea tein. En kuule keneltäkään, että kiva kun tulit takaisin. Voin olla poissa 1,5 viikkoa, eikä kukaan oikeastaan kaipaa mua sinä aikana. Haluaisin jostain kuulla sanat minulla oli ikävä sinua. 

Mun vanhemmat tarvitsevat mua, tyttärenä. Kukaan muu ei muuten taida tarvita mua. Sniff ja boohoo. Tämän päivän kyynelistä voisi taas antaa vettä vaikka Afrikan lapsille, niin paljon niitä on. Edes tee, kahvi tai mikään muukaan tunnu auttavan tänään. Oloni voisi tiivistää yhteen sanaan: turha. Miksi tällaiset päivät ovat olemassa?