"Kilteistä tytöistä ei tule pörssijohtajia"

..sanoi "ystävämme" Marketta Iholla -ohjelmassa. Kyseinen lause sai mut pohtimaan omaa kiltteyttäni ja sen mahdollista puutetta. Minä olen aina ollut kiltti tyttö. En koskaan kapinoinut koulussa. Ala-asteella olin todella auktoriteettejä kunnioittava. Opettajat olivat lähes puolijumalia, enkä koskaan uskaltanut sanoa vastaan. Voi sitä häpeän määrää kun kerran jouduin kirjoittamaan 20 kertaa vihkooni "en pelleile aamuhartauden aikana". Äitini ei pahemmin lappua noteerannut, allekirjoitti vain ja sanoi että voisin olla hiljempaa jos opettaja on niin sanonut. Minä häpesin. Paljon. Taisin itkeä muutaman tuskan kyyneleen, koska koin jo pienenä että se statusarvo mikä sinulla on opettajan silmissä, ei helpolla ainakaan nouse ylöspäin. Ala-asteella olin myös koulukiusattu. Opettajia kunnioitin, kiusaajat manasin alimpaan helvettiin. Kun kyseessä oli kunniani joltain "saman arvoiselta", puolustan itseäni kynsin ja hampain. Muistan vieläkin itseni 9-vuotiaana painettuna seinää vasten kurkusta. En suostunut vaan myöntämään, että olisin tyhmä. Sain lempinimen, inttäjä. Intin aina vastaan. "Enpäs oo, ite oot".  Lopulta en sanonut enää mitään, koska kaikkea mitä sanoin voitaisiin käyttää ja käytettiinkin minua vastaan.

Kiusaaminen jatkui eri ihmisten toimesta yläasteella. Yritin ignoorata kaikki "Jessika on saatanan idiootti"-laulut joita he lauloivat luokan kuullen. Ajattelin, että mitä välinpitämättömämpi olen sitä vähemmän herätän huomiota ja ehkä he lopettavat. Kiusaaminen jatkui läpi yläasteen. Se helpottui vasta ysillä hieman, kun pääjehu sai potkut koulusta ja se siirrettiin jonnekkin minne ongelmanuoret laitetaan. Säilöön. Silti olin varpaisillani koko ysi luokan, ja sain edelleen satunnaisia huutoja perääni. Suhteeni opettajiin oli samanlainen kuin ala-asteella. Yritin olla miellyttävä, mutta sain silti muutaman persepään opettajakseni. Yksi aina haukkui minut koko luokan kuullen. Häpesin jälleen, tosin häpeä oli julkista: olin nöyryytettynä koko ryhmän edessä, ala-asteella tilanteet olivat vain muutaman oppilaan näköpiirissä. Koin olevani nolo, huono, hävettävä. Tiesin toki, että opettaja oli kusipää minua kohtaan eikä ehkä kaikki olleet ihan totta mitä sen suusta sattui pulpahtamaan ulos. Silti en voinut käsittää, miksi minä olin vuodesta toiseen silmätikku.

Lukiossa kiusaaminen loppui, sillä jokainen kiusaaja meni amikseen. Aloin saada rikottua itseluottamustani vähän takaisin.  Muutuin ikuisesta ignooraajasta taas inttäjäksi. Tai paremminkin itseäni puolustava. Ammattikorkeakoulussa mulla oli yksi opettaja jonka mukaan olin helvetin tyhmä, väärällä alalla, en osaa kirjoittaa tietokoneella koska yksi sana työssäni oli väärin ja muuta mukavaa. Jätin koulun kesken, ja niin jätti kyseinen maikkakin: ei tainnut olla kaikki murot kulhossa, kun hän jäi "pitkälle ja erittäin valitettavalle sairaslomalle". Nyyyh, olen pahoillani sen puolesta että sairastui.. NOT!

Näitä asioita olen pohdiskellut yötä myöten viime päivinä. En oikein tiedä mitä tekisin työpaikkani kanssa. On esimies. On työtekijät. Mielestäni kaikkien työntekijöiden tulisi olla saman arvoisia. Kukaan ei saisi olla lemmikki. Kukaan ei saisi ottaa vuoroja ohi muiden. Viime kevään, kesän ja syksyn tyydyin vaan nyrpistelemään nenääni, kun eräs työntekijä sai kaikki rahakkaimmat ja helpoimmat vuorot. Kaikki. En ollut ainut joka jaksoi asiaa päivitellä ja hienoisesti vihjata esimiehelle, jos näitä vuoroja nyt kumminkin voisi vähän tasaisemmin jakaa, että me köyhät opiskelijatkin elettäisiin jollain. Eikä niin, että yksi tulee ohituskaistaa pitkin esimiehen suosioon. Viime viikolla mulla paloi täysin käämi kun näin uudet vuorolistat. Minulle ei yhtäkään vuoroa jota toivoin. Hänelle kaikki. Esimieheni tietää, että asun helvetin kaukana työpaikasta, opiskelen ja minulla on aikaa vievä harrastus. Ohittajalla ei ole oikeen mitään, kyllä se koulussa käy mutta on niin "rikas" ja hyvätuloinen (=kiitos noiden vuorojen) ettei sillä ole rahapulaa. Kyllä hänellä on varaa lähteä Berliiniin pariksi päiväksi kuukausittain. Tämän takia olisin kiitollinen jos saisin edes yhden vuoron hänen kahdestakymmenestä, koska ne ajallisesti (ja rahallisesti) sopii mulle kaikkein parhaiten. Saahan Ohittajakin erityiskohtelua, kun muut joutuvat hänen takiaan tulemaan joihinkin vuoroihin aiemmin. Minä en saa mitään erityiskohtelua, se että keväällä jouduin lähtemään 5min aiemmin töistä oli kerta kaikkiaan katastrofaalista. Ei heitä kiinnostanut, pääsinkö iltaisin kotiin vai en. Mutta kyllähän Ohittajalle annetaan kaikki mitä hän haluaa.

No, avasin sanaisen arkkuni sitten. Kerroin, että vuorot voisi jakaa nyt hieman tasaisemmin. Olin juuri ennen listoja sanonut, että voin tehdä vaikka Ohittajan kanssa ne vuorot puoliksi. Perustelin (kuten olen jo vittu vuoden tehnyt) miksi ne sopisivat minulle hyvin. MINULLE EI SILTI ANNETTU MITÄÄN, HÄNELLE KAIKKI. Olin niin vittuuntunut tähän ala-arvoiseen kohteluun, että on nyt sitten vihdoin aika Jessikan olla taas "inttäjä", tosin tällä kertaa hyvästä syystä. Odotin jännittyneenä ja spekuloin mielessäni romantisoituja kuvia asian hoitumisesta: Esimies juttelisi Ohittajan kanssa, ja sanoisi olevansa pahoillaan ettei voikaan antaa kaikkia kultakaivosvuoroja hänelle. "Pitää antaa muillekin"-se sanoisi. Ohittaja ymmärtäisi. Saisin muutaman vuoron, olenhan ollut Ohittajaa paljon kauemmin paikassa töissä.

Tipahdin alas pilvilinnoistani ja suuni loksahti auki, kun esimies ilmoitti ettei aio tehdä asian eteen mitään. Totesi vain että...
 "Kun "Emma" tienaa täällä meillä niin hyvin, ettei sen tarttee ees opintotukea nostaa. Niin ajattelin nyt antaa kaikki vuorot hänelle kun hän ne haluaa. Mut hei, onhan tossa toi aamuvuoro  vapaana". Aivan vitun hienoa. Puolustin itseäni mielestäni oikeassa tilanteessa, enkä saanut mitään arvostusta osakseni. No önpä hienoa, että hänen ei tarttee opintotukea nostaa. Minun kuukauteni kun olisi pelastanut se yksi hänen vuoroistaan, eikä sen vuoron menetys olisi tuntunut hänen tienesteissään missään.

No, olen ainakin ylpeä että uskalsin sanoa jotain enkä vaan märissyt epätoivoisesti minun (ja myös muiden!) työntekijöiden huonoa kohtelua sekä kohtaloa. En ole päässyt vielä mihinkään johtopäätökseen, että pitäisikö mun irtisanoa itseni. Miksi ei, jos minua ei arvosteta ollenkaan? Olen se roskasäkki, jolle kaadetaan vuorot jota muut ei huoli, enkä huolisi minäkään mutta jos haluan voita leivän päälle on pakko ne ottaa.

Vaikeaa. En voi todeta muuta kun että sometimes I just don't get it.